Ei hänelle ollut semmoisesta rangaistuksesta; se oli hänestä parasta nautintoa.
Tikka ei suuttunut koskaan, ei koskaan innostunut… Vaan sanonko: ei koskaan. Se on väärin, hän innostui todellakin kolme kertaa päivässä, kun näet syömään kutsuttiin.
Silloin vilkastuivat eloisiksi nuo kankeat jäsenet ja puoliumpinaiset, tahmeat silmät kirkastuivat. Jokainen tietää, ettei ruunun kannata poikiaan herkuilla syöttää, varsinkin aamuksi ja illaksi on reservipojilla leipä pääravintona. Mutta leipää se Tikka juuri söikin. Hän söi oman osansa ja kaikki mitä jäi muilta tähteeksi. Siellä oli kasarmissa kolme miestä, n.k. "herrasmiestä", jotka olivat omissa ruuissaan eivätkä siis koskeneet ruunun antamiin osuuksiinsa. Nämä söi Tikka kaikki, ja nähtiinpä sittenkin tavallisesti illoilla, kun kaikki muut jo olivat poistuneet ruokasuojasta, Tikan hiipivän ruuanlaittajan luo ja pyytävän: "vähäsen leipää".
En uskalla sanoa montako naulaa hän söi päivässä, sanon vain, että jos kaikki sotamiehet söisivät kuin Tikka, niin korkea ruunu ennen pitkää saisi "luovuttaa omaisuutensa velkojilleen". Mutta sen ravinnon edestä hän sitten makasikin, ja sen edestä hän myös päivällä otti "pikommia".
Usein kiisteltiin kasarmissa siitä, oliko Tikka niin perin tyhmä, vai oliko hän niin kirotun läpeensä laiska. Siitä asiasta minä en rupea väittelemään, sillä minä voin vakuuttaa, että hän oli yhtä tyhmä kuin laiskakin.
* * * * *
Kaipio ei ollut näöltään kaunis. Hänellä oli jalat lyhyet ja käsivarret pitkät ja ruumis oli suhteettoman paksu jokapaikasta. Kasvot olivat — tupakanpuremisestako vai muusta syystä — vinot, niin että alaleuka aina tähtäsi toista olkapäätä kohden. Tukka oli hänellä takkuinen ja harjainainen niinkuin Nummisuutarin Eskolla; muutenkin luulen, että jos Esko-vainajan jalkoihin olisi vedetty reservimiehen lianharmajat leveät housut, hartioille nukkavieru "virkatakki" ja päähän soikea lakinlatuska, olisi hän ollut aivan Kaipion kaltainen. — Todellakaan ei hänessä ollut kaunista mikään muu kuin nimi.
Ei ollut Kaipio hidas eikä kankea kuin Tikka, päinvastoin ei löytynyt koko komppaniassa toista niin liikkuvaa miestä kuin hän; vaan hän oli malttamaton ja höplä ja teki kaikki, mitä hänen oli tehtävä, väärin. Jos hän ollenkaan ajatteli — sitä tuskin olisi voinut uskoa — ajatteli hän aina jälestäkäsin, kun jotain oli tehnyt. Ja mitään sellaista ominaisuutta kuin muistia hänellä ei ollut ensinkään. Jos sanoit Kaipiolle asian, yksinkertaisimman, ja heti kysyit mikä se oli, ei hän sitä tiennyt, eli oikeammin, hän tiesi kaiken muun paitsi ei sitä. Sillä tuppisuuksi Kaipio ei koskaan jäänyt, hänen suunsa kävi kuin mylly ja leveä leuka väkätti alinomaa edestakaisin sillaikaa kuin huulet lappoivat sanoja.
En viitsi nyt kertoa sitä, että Kaipiolta vielä soturiaikansa viime päivinä meni "ljevo" ja "pravo" aivan jumalan sallimuksesta, oikein tai väärin, miten sattui; en siitä, miten hänen oli mahdoton astua kymmentä askelta jalkaan toisten kanssa, enkä kuinka harmillisesti hän aina sotki rivit kun "stroissattiin" tai käännyttiin. Se oli jokapäiväistä ja on liian tavallista, että siitä kannattaisi mainita. Sitäpaitsi hän aina koetti korjata erehdyksensä niin vikkelästi kuin mahdollista ja kun hän siten lakkaamatta tuli omissa tempuissaan pyörineeksi ja tanssineeksi rivissä, oli se niin hullunkurisen näköistä, etteivät suuret sotaherratkaan — tarkastuksissakaan — voineet olla sille tanssille nauramatta. Se huvitti heitä, ei kiukuttanut. En ole vielä tuntenut yhtään ihmistä, joka todenpäältä olisi Kaipioon voinut kauaksi aikaa suuttua.
Mutta hänen pistintaistelunsa sietää mainitsemista, koska tuo oli jotain, jota koko komppania välistä keräysi kehään katselemaan, niinkuin jotain näytelmää tai muuta kummaa. Siinä taistelussa oli niin paljo tulta ja intoa ja voimaa, että jos sota joskus syttyisi niin siunatkoon itsensä se, joka joutuu Kaipion pistimen eteen. Ja vierustoverit rivissäkin saavat kyllä siunata itseään, sillä Kaipiolle on pääasia että hän pistää. Liikkeet eivät ole säännönmukaiset, mutta sitä pontevammat; Kaipiosta ei ole niin tärkeää tietää mitä komennetaan: jos huudetaan taaksepäin, hyökkää hän eteen, jos käsketään seisattua, niin hän pistää empimättä ja miettimättä… Sven Tuuva, sanotte te. Niin juuri, Sven Tuuva ilmielävänä reservimiehen valkeissa housuissa. Muinoisella Sven Tuuvalla oli kumminkin yksi etu Kaipion rinnalla: häntä komennettiin kielellä, jota hän ymmärsi, Kaipiota komennetaan vieraalla kielellä, ja — kummakos tuo — Kaipio on hyvin heikko venäjänkielessä.