Alussa häntä oikastiin usein, oikastiin vihasesti, oikastiin lepposesti: hän tunnusti erehdyksensä ja nauroi niin herttaisesti, että toinenkin viehtyi nauramaan. Ja kun taas komennettiin, teki hän kaikki päin seiniä. Lopulta huomattiin, ettei se ole muuta kuin mielensä ärsyttämistä, jos Kaipiota rupeaa oikasemaan; hän sai tehdä temppunsa miten teki.
Ampumaradalla oli Kaipio myös yksin laatuaan. Hän ei koskaan malttanut nostaa kivääriä oikeaan tähtäysasentoon ennenkuin laukasi, ja siksipä hänen kuulansa viilettelivätkin milloin missäkin päin lepikossa. Kun viittaajat taululla osottivat, oliko osunut tauluun vai eikö, piti ampujan itsensä ilmoittaa korkealla äänellä sattuiko vai menikö ohi. Ja Kaipio huusi aina: valkeata vilkkaa, valkeata vilkkaa! Oli kumminkin kerran luoti — Kaipion omako vai jonkun erehtyneen vierustoverinko, sitä en tiedä — sattunut Kaipionkin tauluun. Punasta näytettiin. Se oli merkillinen tapaus, se vaikutti mahtavasti Kaipioon. Hän juoksi tuiskuna paikaltaan, tarttui vänrikin käteen ja huudahti:
— Katsokaa te, katsokaa te herra… Jo vilkkaa punainen puoli.
Hikeensä asti Kaipio aina muokkasi, oltiinpa sitten keveämmissä harjotuksissa taikka vaikeammissa. Tyynesti ja verkalleen hän ei voinut tehdä mitään. Mutta silti oli hän aina ensi mies paininlyönnissä harjoitusten jälkeen, ensi mies ja viime mies. Kun yksi oli hänet kaatanut vaati hän toista kamppailemaan ja muistanpa kauan, kuinka hän aina ohi astuessaan töykkäsi kylkeen, kohautti housujaan ja virkahti:
— Tuleppa voittosille.
Yhden ainoan kerran muistan Kaipion lausuneen järkevän sanan ja — niin se käy tässä maailmassa! — juuri sen sanan johdosta häntä rangaistiin.
Oltiin sisäharjotuksissa. Oli puhe sotamiesten vaatteista, m.m. "virkatakista".
— Miksi sitä kutsutaan virkatakiksi, kysyttiin Kaipiolta. Onko sotamiehellä mitään virkaa?
— On virka, koiran virka, vastasi hän hätäisesti kuten ainakin.
Luultiin, kumma kyllä, Kaipion lausuneen tämän jossain tarkotuksessa.