* * * * *
Mutta mitäpä sanoisin sinusta, Kostamo, sinä vierustoverini rintamassa aikoina kuumina ja viileinä, leppoisina ja tylyinä. Sinun kohdallesi tultuani täytynee minun vaihtaa pehmoisempi terä kynääni ja piirtää lempeämmällä kädellä ja tasottavalla siveltimellä se kuva, jonka sinusta aion tehdä. Sillä sinä todellakaan et pilkkaamistakaan siedä. Olosi reservikasarmissa oi ollut riemuisa aika sinulle, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan, enkä tahtoisi asettaa sinua enää halvempaan valoon kuin missä olit ja olet. Sydämesi oli vilpitön ja nöyrä, mielesi herkkä ja taipuisa, sinussa ei ollut merkkiäkään ivasta eikä sapesta, olit laakea kuin lammas ja hiljainen kuin karitsa. Ei, sinua en ikänäni raskisi ivata, sillä sinussa ei ollut muuta vikaa, kuin huono pää ja voimain puute, — Kostamo raukka!
Kostamo raukka! nuo sanat olen kuullut niin usein huudahdettavan, että ne ovat muistossani aivan sulautuneet yhteen sen kuvan kanssa, mikä minulle on säilynyt sivustoveristani sotamiesajoilta. Kostamo raukka! virkkoivat päälliköt harjoituksissa ja toverit väliajoilla, virkkoivat äänellä niin halveksivalla, säälivällä ja valittavalla, että se erittäin sattuvasti kuvasi miehen luonnetta.
Hän oli näet todellakin raukka, raukka ruumiillisesti ja henkisesti. Vartaloltaan oli Kostamo pitkänhoikkanen, pehmeä ja vetelä; pää oli etukumarassa, rinta sisään painuneena, hartiot kyyryssä, polvet notkussa. Näytti usein siltä, ettei hänen luustossaan ollut luuta murustakaan, ei muuta kuin pehmeätä, taipuvaa rustoa. Hipiä oli hienoa ja herkkätuntoista, sormet pitkät ja hoikkaset, jalat pienet ja sievät kuin neitosella. Kasvoiltaan hän kenties olisi ollut sieväkin, jos olisi ollut panna naisen huivi päähän; ne harvat haituvat, joita kasvoi leuassa siellä täällä, eivät olisi pystyneet rumentamaan noita leppoisia tytönkasvoja. "Hameet sillä pitäisi olla päällään eikä sotatakki", kuultiin usein sanottavan, ja kenties se niinpäin olisi sopinutkin paremmin.
Oletteko nähneet sotamiehen itkevän rivissä? Se on samalla hullunkurisinta ja surkeinta mitä voi nähdä. Kun niin tapahtuu, niin sen täytyy jo tietää, että asia on koskenut syvästi sydämelle. Mutta Kostamolla oli herkkä, naisellinen sydän, hän ei voinut pidättää kyyneleitään, kun häntä ankarammin kohdeltiin. Ja häntä kohdeltiin usein ankarasti.
Sillä sotaväessä annetaan mielellään anteeksi sille, joka reippaasti tunnustaa erehdyksensä ja ravakasti koettaa pitää puolensa vaikka huonollakin menestyksellä. Vaan jos ken heikkona heittäytyy mahdottomaksi ja vetelänä, valitellen ja tuskissaan tekee tehtävänsä siitä päästäkseen, se voi olla varma joutuvansa äitipuolen lapseksi. Mitäs sitten Kostamo, joka ymmärsi vähän eikä jaksanut mitään!
Ja hän hätäysi. Aina kun häntä erityisemmin muistutettiin, — vaikk'ei alusta äreästikään, — kangistuivat hänen jäsenensä ja ajatus tuntui seisattuneen siihen paikkaan. Silloin hän ei kyennyt mihinkään. Ja silloin se alkoi aina juttu ja tora. —
Mutta miksikäs luettelisin hänen heikkouksiaan? Olihan hän kauttaaltaan heikko, ruumiiltaan nainen, mieleltään lapsi. Ja koettihan hän herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista, vetäysi johonkin syrjäiseen nurkkaan milloin vain jouti, ettei joutuisi muiden kanssa tekemiseen, sillä hänellä oli aina huono onni, milloin vain mihinkin ryhtyi. Hän tahtoi pysyä huonoudessaan huomaamattomana, kehahtelematta ja nurkumatta tahtoi hän vaiti olla ja elää semmoisena kuin oli, kunhan vain muut eivät olisi pakkauneet häntä parantelemaan.
Hän todella antoi muille rauhan, eikä toivonut mitään sen hartaammin kuin että muutkin antaisivat rauhan hänelle.
Miksikäs en jo minäkin sitten jättäisi sinua rauhaan — Kostamo raukka!