Tyynesti ojensi Jaakko kätensä aidan yli ja tyttö tarttui siihen, eikä laskenutkaan heti irti. Hän ei ollut viiteen viikkoon nähnyt sulhastaan ja oli nyt asiata tehden lähtenyt kävelemään neljän peninkulman matkaa tavatakseen sitä, jota sydämensä kaipasi. Senpätähden hän ei välittänytkään — eikä voinutkaan — aivan peittää tunteitaan, vaikka siihen heidän ympärilleen keräysi puoliympyrään parikymmentä uteliasta reservimiestä katsomaan ja laskemaan pilaansa, joka ei aina ollut aivan hienoa. Hän puristi Jaakon kättä ja hymyili niin herttaisesti. Mutta Jaakko oli hämillään, häntä vaivasivat ympäröivien katseet ja hänestä koko tuo tilaisuus oli kiusallinen, oli liian hellätunteinen.
Ja siitä meni tyttökin vähitellen hämilleen. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään. Jaakko otti vastaan aidan ylitse mytyn, jossa voit ja piirakat olivat ja kysyi hyvin tyynesti, että "terveenäkö siellä kotipuolessa oltiin?" Ja taas jäi suu umpeen aidan molemmilla puolin.
Siihen tuli vielä luutnanttikin katsomaan, että mikä tungos siinä aidan kupeella on. Hän käsitti heti aseman ja päätti auttaa noita nuoria rakastavaisia. Meillä oli hyvin kelpo luutnantti, oikea kansan mies, joka, vaikka esimies olikin, kumminkin aina oli ystävällinen reservimiehiä kohtaan, väliin leikillinenkin.
Miehet hajausivat, kääntyivät päin ja tekivät kunniaa.
— Onko se Lamperin muija tuo korea tyttö?
— Ei ole, herra luutnantti.
— No morsiankos sitten on?
Lamperi vitkasteli vastatessaan, vaan tyttö ilmoitti empimättä että "niin on".
— Ja sinä lähdit katsomaan, miten Jaakko täällä sotaväessä jaksaa?
— Niin lähdin.