— Poika hoi, paiskaapas kättä. Tahotko voileivän…? Mikä on nimesi Santtuko…? Vai varusmestarinpoika, vai… Siitä saat piirakkaa, syö pois ujostelematta. Pieni oletkin vielä, raukka… mutta vielä se sinunkin vuorosi tulee hypätä ruunun housuihin kun elänet, vielä tulee… jos et ajoissa pitäne varaasi… He, tuossa saat läskiäkin… Vaan jos viisas lienet, menet ajoissa merelle, menet Amerikkaan, menet vaikka minne. Sillä tämä on hiiestä heitettyä tämä sotameininki…
Poika katseli kummissaan puhujaa — ei nähtävästi ymmärtänyt puhetta — ja lähti siitä juosta viilettämään alas mäkeä. Kävelin jo minäkin taas kasarmia kohden, ja mietiskelin mielessäni sitä paljo laulettua suomalaista urhoollisuutta ja soturimainetta…
Samassa soitettiin iltahuutoon, ja miehet keräysivät ryhmittäin mikä miltäkin puolen, ja asettuivat riviin, kuten heidät päivällä oli mitattu ja numeroitu.
… Niin, ensi päivähän se taitaa olla pahin — hirressäkin.
III. Kaksi rakastunutta.
Kauan pysyvät muistossani Jaakko Lamperi ja Iskos-Paavo, molemmat ensi plutoonan tunnollisimpia sotureita. Edellinen näistä oli kihloissa, jälkimäinen oli vasta mennyt naimisiin, kun tuli kasarmiin lähtö.
Eräänä iltapäivänä, kun miehet istuivat uutterimmillaan puhdistamassa sateen kastelemia kiväärejään, tuotiin sana portilta, että "siellä muuan naiseläjä kysyy Jaakko Lamperia ensimäisestä lutuunasta". Jaakko vilkasi ikkunasta ulos, pisti rauhallisesti kaikki "sulkulaitokset" ja "pistimet" ja "pesutangot" paikoilleen kivääriinsä, asetti kiväärin koloonsa, vei öljyt ja räsyt laudalleen, haki hetkisen lakkiaan ja lähti niin verkalleen kävelemään kasarmista portille päin. Siellä seisoi aitaan nojautuneena nuori tyttö, pullea ja punaposkinen, jonka silmät kiilsivät niin herttaisen onnellisesti, kun erottivat Jaakon tulevaksi sieltä valkopaitaisten sihisevästä joukosta.
Jaakko astui vitkaan, melkein hiljensi vauhtiaan kun lähemmäs tuli. Mutta tytöllä paloivat silmät yhä enemmän, käsivarret oikenivat vaistomaisesti eteenpäin, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hypätä aidan yli ja lennähtää siitä Jaakkonsa kaulaan. Portin läpi ei näet laskettu, kun kello ei vielä ollut seitsemän.
— Mitäs lähit, kysyy Jaakko puolittain hämillään, puolittain tyytymättömänä. Kielsinhän minä tulemasta.
— Kielsit, vaan minä lähin. Äitisi pani voita ja tässä olisi piiraita.