Sitä miettien nousin taas pienelle kivikunnaalle, joka kohosi päällikön talon takana, ja josta näkyi maailmaa kasarminaituutta hiukan avarammin. Kapusin katajikkojen lomitse ja kuulin samassa pehkon juurelta hiljaista puhetta. Katsoin; näin kaksi kohtalotoveriani istumassa kylikkäin kiven kupeella. He keskustelivat hekin verkalleen siitä, mikä sydäntä painoi, ja — söivät. Eväslaukku oli heillä välissään, siitä leikkasivat vuoron päältä leipäpalan, vääntivät voita päälle, ja toisessa kädessä pitivät läskiviipaletta, josta aina palan purasivat.
— Jotta kuus viikkoako sanot, minusta sitä tulee enemmänkin, tulee kolme päivää seitsemättä, virkkoi toinen — Mölsäksi opin hänet sittemmin tuntemaan — palaa pureskellen.
—- Seitsemättäkin taitaa tulla, vastasi toveri, Pekka Kokkonen, ja leikkasi laukusta läskiä uuden viipaleen, ikäänkuin lohdutukseksi niiden kolmen päivän varalle, joita hän ei ollut ottanutkaan lukuun. — Eikä siitä mitenkään vähemmällä pääse.
— Eihän siitä nyt enää miten pääse… näkemättä se nyt koti jäi seitsemäksi viikoksi.
Jo leikkasi Mölsäkin taas viipaleen, kohotti sen päänsä tasalle, avasi suuren kitansa ja solautti sinne makupalan. En voinut olla hymähtämättä noille alakuloisille aterioijille. Nälkäänsä he eivät syöneet, vasta olivat pistelleet ruunun velliä. He söivät vain viihdyttääkseen ikävätään ja lohduttaakseen masentunutta mieltään. Tuo kotoinen eväs muistutti näissä oudoissa oloissa sentään jonkun verran kaivattuja kotoisia tiloja. Pekka tuntui jo saaneen kyllänsä, pyyhkäsi halveksivasti ruunun housuihin puukkonsa terää ja rupesi työntämään sitä housunkauluksen sisäpuolelle kätkettyyn tuppeen.
— Syö, veli, syö, kehotti vielä Mölsä, mitäpä näistä säästää, eipä täällä kuuluta kumminkaan suvaittavan omia ruokia. Syödään pois!
— Milloin häntä taas omaa ruokaa saaneekaan nähdä, tuumi siihen Pekkakin, levitti vielä kerran voita leivän levylle ja leikkasi tukevan kaistaleen.
— Ja ensi päivähän se on pahin hirressäkin…
Varusmestarin pieni poika juoksi siitä ohi rinnettä pitkin ja pysähtyi kummissaan katsomaan suruisen näköisiä ruokailijoita.
Tuo lapsi tavallisessa lapsenpuvussaan ja leppeine lapsenkasvoineen tuntui Pekasta niin kodikkaalta ja tyynnyttävältä, että hän heti iloisempana virkahti: