Kun muut harjoitusten loputtua saivat passinsa käsiinsä ja pääsivät omissa vaatteissaan vapaina kulkemaan vapaata tietään, silloin loisti riemu ja tyytyväisyys voitettujen vaivojen johdosta useimpain silmistä, ja kernaina käännettiin selät kasarmille. Komosen silmässä sitä vastoin näkyi selvää kaipausta ja vastenmielisesti lähti hän poistumaan tuosta paikasta, jossa hän oli päässyt luettavaksi ensimäisten ja etevimpäin joukkoon. Kenties hän ei muuten tosielämän mutkittelemattomassa rintamassa pystynytkään olemaan ensimäisten luvussa?
VI. Tukio.
Tukio oli 33:nnen reservikomppanian viimeinen mies, s.o. lyhin mies. Sanon valehtelematta, että minä itse en ole mikään kovin pitkä mies, mutta kerran kun olin pyytänyt Tukiota panemaan laskokselle sinellini kaulustan, katselin ihmeessäni taakseni että mitä se siellä ähertää, kun ei saa kaulustaa käännetyksi. Mitä? Miesparka ei ylettynyt! Seisoi varpaillaan ja koetti tapailla, mutta ei. No, minä lyyhästin pikkusen ja hän sai sen tehdyksi.
Siitä sen voipi suunnilleen arvata minkä näköinen hän oli, kun hän koetti marsissa tallustella muitten matkassa. Tosin olivat useimmat varsinkin neljännen plutoonan miehistä semmoisia kääpiömäisiä nassakoita, nälkävuosien näivettyneitä sikiöitä, ettei noille mitkään reservivaatteet sopineet, vaan lyhimmätkin housunlahkeet piti kääriä aivan kaksinkerroin, etteivät olisi jalkain alla astuissa. Muut kumminkin pinnistämällä kutakuinkin pysyivät marssin tahdissa. Tukiolle se oli miltei mahdotonta.
Seisoin kerran portinvahtina syrjässä ja siitä minun oli hyvä seurata, kun toiset harjottelivat edessäni kentällä kaunomarssia. Mutta en malttanut koko aikana seurata muita kuin Tukiota. Hän potkasi aina toisella jalkavähäisellään itsensä kohoksi, saadakseen sillä tempulla toisen jalkansa lennätetyksi vähänkään samalle tasalle kuin muut rivissä. Ja taas sillä toisella jalalla epätoivoinen potku maasta, ja lennätys eteenpäin. Siinä pelissä tietysti kivääri hoippuili kahta puolta kuin vivussa, käsivarret sinkoilivat sinne tänne ja koko tuo ruumiskipene vavahteli yhtenä pallerona. Mutta eihän semmoista luonnotonta ponnistusta kauan voinut kestää varsinkaan hänen vaivanen ruumiinsa. Hän jäi jälelle. Päälliköt huusivat ja komensivat pysymään rivissä ja Tukio ponnautti taaskin tarmonsa takaa, mutta jäi taaskin.
Jo tuota katsellessa nauratti hyväsestikin, niin se oli hullunkurisen näköistä; mutta toisakseen ei naurattanutkaan. Sääliksi kävi tuon pikkuihmisen kuljettaminen toisten, päälle kolmenkyynäräisten, askeleissa, se tuntui melkein eläinrääkkäykseltä.
Mutta Tukio ei napissut eikä vastustellut. Häntä ei koskaan näkynyt joutavastaan paininlyönneissä, ei voimisteluissa, hän lepäili väliaikoina tarkoin ja koetti kerätä kaikki voimansa harjoituksia varten. Niitä hänen kyllä tarvitsikin kerätä. Hän koetti parastaan, pienuudellaankin isänmaata palvellessaan.
Toisena kesänä häntä ei enää näkynyt harjoituskentällä. Liekö hän ensi kesänä saanut ponnistaneeksi jotkut paikat sisälmyksissään repeämään, vai mikä lie miesvähäiselle tullut. Kun silloin lääkärintarkastuksen jälkeen meidät muut komennettiin ruunun housuissa ja paidoissa marssimaan harjoituskentälle alkamaan temppuja uudestaan, marssi Tukio yksin maantietä pitkin omissa vaatteissaan pois kasarmilta kotipitäjäänsä kohden.
Mutta en luule kenenkään kadehtineen hänen vapaaksi pääsemistään. Hänen paikkansa ei totta tosiaankaan ollut sotamiesten riveissä.
VII. Yksi mies jälelle.