"Rjema po isgoroti", ampukaa suoraan — aitaa vastaan, komennettiin meille, kun me olimme harjoituskentälle levitetyt ketjuun ja mahallaan maaten nurmikossa ojan partaalla naksauttelimme vieteripatruuneja minkä ennätimme. Vihollinen oli olevinaan jossain siellä aidan takana, sieltä sen muka luultiin ampuvan, hyökkäilevän ja tiesi mitä peliä pitävän. Ja meidän piti maata ojan partaalla, ettei se meitä pystyisi ampumaan.
Tämä oli harvinaisen helppo temppu ja me sotamiehet olisimme suoneet, että sitä hyvin usein olisi uudistettu kuumina kesäpäivinä. Muutamat tekivät lataustemput peukalolla ja etusormella oikein säännöllisesti, lukivat ras, tva, tri, setir niinkuin käsketty oli, ottivat patroonan pois ja panivat uudestaan. Mutta toiset eivät viitsineet nähdä niin paljo vaivaa, he vain vetivät lukon auki ja lupsauttivat kiinni, jotkut eivät huolineet tehdä sitäkään, ei muuta kun makasivat vain mahallaan.
Se oli hyvin mukavaa äksiisiä, ja kauanhan sitä nyt kestikin. Varajoukkojen kanssa vänskäsivät siellä taaemmalla. — Jo vihdoin komennettiin ylös ja juoksumarssissa eteenpäin.
Mutta yksi mies jäi jälelle. Se oli Pekka Kokkonen toisesta plutoonasta. Hän jäi makaamaan suulleen kiväärinsä viereen, vaikka varmuuden vuoksi komennettiin uudelleen ja kovemmalla äänellä, että ylös.
Tämä oli hyvin sotaisen näköistä. Yksi mies jäi jälelle. Niinhän se käypi sodassakin, että kun toiset lähtevät edelleen, aina yksi siellä, toinen täällä jää jälelle vihamielisen luodin lävistämänä.
Pekka Kokkonen makasi suullaan ojan partaalla, ei liikuttanut niveltäkään; lakki oli luistanut päästä pois, jäntereet roikkuivat hervottomina, hän oli aivan kuin kuollut.
Mentiin katsomaan lähempää, potkastiin pikkusen. Ei hievahtanutkaan.
Käännettiin selälleen, jotta päivä paistoi suoraan silmiin. Jo aukasi
Pekka silmänsä ja suuren suunsa ja haukotteli. Se oli ilahduttava
merkki: hän siis ei ollut kuollut, ainoastaan nukkunut.
Elköön sitä luettako hänelle kovin suureksi synniksi. Pekka Kokkonen oli muuten mies, joka täytti paikkansa missä tahansa, siinä jossa toinenkin; tämä oli tapahtunut ainoastaan erehdyksestä. Marssi keskipäivän kuumassa helteessä oli ollut rasittava ja painostava, nurmikko ojan partaalla oli ollut pehmeä ja viekotteleva ja päivä paistoi siinä selkään niin lempeän lämpöisesti ja uuvuttavasti. Pekka oli koiruuksillaan vain pannut silmänsä hetkeksi kiinni, — ja siinä olikin uni voittanut. Eikähän tuo niin kumma ollut.
Tältä lievemmältä kannalta ottivat asian päällikötkin, ja hoputtivat vain Pekkaa että joutuisi muitten mukaan. Mutta kyllä Pekka, kun oli kerran saanut raapastuksi korvaansa, pyhkästyksi silmiään ja sitten saanut aseman itselleen täydellisesti selville, kyllä hän silloin sivaltikin pyssyn maasta, oikaisi jalkansa ja harppasi juoksemaan toisten jälkeen niin että sitä oli oikein ilo nähdä.
— Nukuppa vain toinen kerta, niin minä annan sulle työvuoroja jotta kyllä uni lähtee, uhitteli osastopäällikkö, hölkätessään jälestä pitkin kenttää. Eikä Pekka nukkunutkaan. Valppaimpana joukosta latasi, tähtäsi ja laukasi hän nyt, ja kun taas siitä ylös komennettiin, oli hän ensimäinen mies juoksussa.