— Sano selvemmin, sano koko nimeltään ja kaikilta arvonimiltään alusta loppuun.
— Kenraalikuvernööri, reivi Höiten.
— Ei riitä. Sano näin: Hänen ylhäisyytensä, kenraali-ajutantti, jalkaväen kenraali, kreivi Höiden — sano!
— Ylhäisyytensä kenraali ja jalkaväen reivi Höiten.
— Ei hetikään, ei lähestulkoonkaan. Siihen jäi jo niin monta läpeä, ettei se pysy koossa ensinkään. Tyyskä, sano sinä koko juttu täydelleen.
— Hänen ylhäisyytensä, jalkaväen ajutantti, kenraali Höiten.
— Ei sittenkään, siihen jäi taaskin niin suuria rakoja, että siat juoksevat läpi ihan iltikseen. — Pekuri, sano sinä.
Sanoi Pekurikin, mutta eihän se tullut koko juttu häneltäkään koskaan yhdellä kertaa. Aina jäi joku mutka pois, jos ei jäänyt ajutantti, niin jäi reivi, taikka ylhäisyys taikka jalkaväki, taikka useammat yhdellä kertaa. Ja opettaja yritti jo tuskastumaan. Hän kertoi nimen itse, kertaan ja toiseen kertaan, vaan ei sittenkään. Ja hän tulistui yhä enemmän.
— No Mölsä, anna tulla kuin turkin hiasta. Mutta miten sinä nouset: vääntäypi kuin riien syömä rapu. Oikase suoraksi selkäsi, ja rinta ulos; sotamiehellä pitää olla rinta kuin ison talon emännällä taikka niinkuin Hahden rovastin maha — laske tulemaan!
— Ylhäisyytensä kenraaliluutnantti…