— Pois miehet kentältä kasarmiin. Parooni tulee!
Jo virkosi miesjoukko. Tuossa tuokiossa oltiin kasarmissa. — Parooni tulee, Suomen sotaväenpäällikkö. Tulee vihoviimein se odotettu otus itse, tulee laivalla kello viisi. Ja se on nyt vihdoinkin varma. Tunnin perästä hän on kasarmilla.
Se kiirettä oli, mikä siitä loihe. Ensi hädässä juostiin, — miehet ja esimiehet toistensa jaloissa — edestakaisin kuin suuressa tulipalossa, juostiin kasarmilta varushuoneelle ja varushuoneelta keittiöön, eikä tullut toimista mitään tolkkua, ei kukaan tiennyt mitä oli tehtävä. Kun vähän selviydyttiin, ajettiin toiset teitä lakasemaan, toiset kasarmia puhdistamaan, toiset varushuoneesta vaatteita kantamaan. Pari taatuinta miestä laitettiin rantaan paroonia vastaan.
Kuin voideltuina luistivat kankeat jäsenet ja kukin piti velvollisuutenaan panna parastaan. Kasarmi pölysi yhtenä pilvenä ja miestä kihisi kuin muurahaiskeossa. Siihen kannettiin vaatetta sylillinen toisensa perästä, housuja, takkeja, lakkeja, ja miehet komennettiin riisumaan vanhat arkivaatteet yltään ja pukeutumaan uusiin ja komeihin, joita heille nyt tinkimättä annettiin minkä vain kukin halusi. Vaatteen paljoudella ei tuntunut olevankaan määrää ja toiset niistä olivat toisiaan uudemmat ja paremmat.
— Kolmas plutoona, housut pois jalasta, tästä saadaan uusia!
— Missä ensi plutoonan miehet? Tässä lakkeja, valitkaa ja vaihtakaa.
— Kostamo hoi, välemmin joudu, välemmin. Niin pujottaupi housuihinsa kuin etana kuoreensa. — Ka Kaipiota, ka, se kun vääntää vyötä takkinsa päälle, niin on selässä kuin olisi kuuden leiviskän kuhmu!
Mutta pulskiksi kävivät miehet uusissa puvuissaan, eihän noita enää olisi tahtonut uskoakaan äskeisiksi ryysyjätkiksi. Mölsänkin, saman ruotutoverini, jonka selästä juuri äsken olin tehnyt havaintoja, näin seisomassa kasarmin ovella enkä tuntenut; katsoin, kuka en tuo puhdas ja komea poika, — vasta silmänluonnisia hänet Mölsäksi tunsin. Sen vaatteet tekivät, ja — uusia yhä kannettiin.
— Onko Tikalla lakkia?
— Ei ole kuin…