Mutta ankaraksi oli käynyt Rainikaisen katse, ja nuhdellen hän oli itsetietoisena naapuriaan neuvonut:
— Nuotalle! Etkö tiedä uutta kalastusasetusta… et saa kastella nuottaasi jäittenlähdöstä heinäkuun alkuun, muuten menetät nuottasi.
— No sehän nyt menoa on. Mutta mistä se sitten kevätkala saadaan?
— Osta tai ole ilman.
Sehän se kohta ensimmäiset huolet toi. Sanoivathan ne saatavan pyytää verkoilla ja rysillä, mutta kenelläpä niitä lie niin varalta ollut, ja mitäpä ne antoivat nuotan rinnalla, jos olisi ollutkin. Lintulahtelaiset pureskelivat kuivaa leipää, ryyppäsivät kurnaalia päälle ja katselivat kaihoten talaissa riippuvia nuottiaan. Älä kastele, — kyllä siitä aina joku vallesmanniin sanan lennättäisi, ja milläpä sitten lupa-ajallakaan pyytäisit.
Odottivat sitä heinäkuun alkua — sittenpähän syödään särvintä sitä vinhempaan. Ja sillä välin isäntämiehet istuskelivat iltakaudet kamareissaan ja lukivat uutta asetusta. Lukivat ja koettivat ymmärtää, mutta helppoa se ei ollut. Se käski perustaa kalastusyhdistyksiä, — he olivat siitä lahdelta tottuneet pyytämään itse kukin mistä oli saatu ja kuka oli kerinnyt. No, lintulahtelaiset perustivat yhdistyksen, rupesivat siihen kaikki, — samapa se, pyydetään sitten entisellään, kunhan vain se lupa-aika tulisi! Sitten se on toki selvää.
Mutta eläpäs vielä! Eräänä pyhäiltana Kelalan isäntä kävelee piennarta pitkin Rainikaiseen hyvin miettiväisen näköisenä ja uusi kalastusasetus kourassaan. Istuu penkille, miettii yhä.
— No mitä se naapuri nyt meinaa, kysyy vihdoin Rainikainen.
— Sitä, että tämä kalastusjuttu ei taida olla vieläkään selvillä. Emme me kykene vielä heinäkuun alustakaan nuotalle.
— No mikäs siinä… onhan se silloin jo lupa-aika.