Nämä olivat akkojen puheita, mutta syvälle ne olivat painuneet nuorten mieliin, ja kylmä väristys kävi pitkin selkäpiitä, aina kun he yösydännä, isän ulkona ollessa, ajattelivat tuota omantunnon taistelua, joka mahtoi riehua äänettömällä kalliolla. Ja he olivat silloin varmat, että synkkä salaisuus kätkeytyy kallion juurella hyrskyviin aaltoihin.
Mutta kun he päivän noustua ajattelivat tarkemmin, niin he nauroivat noille akkojen jutuille, ja ne häipyivät kuin utukuvat heidän mielestään. Ja paluumatkalla, kun he istuivat veneessä ja kuuntelivat isänsä kertomusta, kun he kohottivat päänsä ja katsoivat vanhusta, joka siinä istui varmana ja rauhallisena peräsimessä, silloin he halveksivat akkoja. Ei mikään salarikos voi kalvaa tuon oikeamielisen vanhuksen omaatuntoa, se on aivan mahdotonta. Ja mitäpä syytä olisi sellaista otaksuakaan? Mikäpä oli sen luonnollisempaa, kuin että meri veti vanhaa merimiestä helmaansa ja että hän joskus tahtoi yksinäisen, rauhaisan aamuhetken viettää sen kallion laella, joka kerran oli ollut hänen kohtalonsa herra. Ja että äiti pelkäsi merta ja kammoi tapaturman paikkaa, kukapa sitä saattoi ihmetellä!
Mutta kun taas ensi kesänä heinänteko kotona oli päättynyt ja vanhus rupesi mantereelta hankkiutumaan ulkosaariin, kun hän hommaili ja kiirehti, aivan kuin olisi ollut levoton, silloin pojat taas iskivät silmää toisilleen, mutta naurahtivat samassa, sillä he tiesivät ajattelevansa samaa mielikuvituksen luomaa särmäisen rantakallion satua.
III.
RAUHOITUSALUEET.
Uusi kalastusasetus oli astunut voimaan. Sen monet uudet, ankarat määräykset tuottivat paljon päänvaivaa ja huolta talonpojille koko maassa, mutta varsinkin saaristolaisille, joiden pelto on isoksi osaksi vesillä.
Niin tuli paljon huolia Lintulahden kyläläisillekin. He elävät sen verran lahden perukassa, ettei merikalastus kuulu heille, mutta rannikkopyynti onkin heille sitä tärkeämpää. Heillä oli siellä kotilahdellaan ollut auttavan hyvät apajat; ei tosin mitään erityistä kalahautaa, vaan siksi kumminkin, että aina kun nuotalle mentiin, niin lähtipähän haukea, ahventa ja pientä kalaa aivan särpimeksi asti. Iltaisin lopetettiin maantyöt aina vähän varhempaan, lähdettiin nuotalle, ja palkkansa antoi kotilahti. Sillä keinoin oli aina pysytty kesäkausi tuoreessa kalassa ja saatu talven varakin tynnyreihin, ja kylläpä sitä särvintä tarvittiinkin, sillä tarkoin oli kaikki lehmänantikin vietävä meijeriin, siitä rahasta kun oli ainainen puute.
Ikäväksi kävi sen vuoksi aina kevätpuoleen elämä, kun suolakalat loppuivat. Silloin oli toki tavallisesti jäänlähdön aika käsissä, pian siitä oli ennen aina päästy kevätnuotalle, kutukalan pyyntiin, ja kaukana oli silloin ollut särpimen puute.
Mutta nyt oli jo heti keväästä juttu toinen. Nyt oli tullut tuo uusi kalastusasetus, joka sotki lintulahtelaistenkin kaikki vanhat elinkeinot.
— Eikö lähdetä nuotalle? oli taas jäitten lähtiessä vanhan tavan mukaan Leppäniemen isäntä virkkanut naapurilleen Rainikaiselle. — Huomenna sinne jo kyetään.