— Mutta pelastuksen muistoksi, äiti, — olivat lapset vielä inttäneet.
— Ei, en tahdo sitä muistaa, en tahdo sitä paikkaa koskaan nähdä.
Siihen se ehdotus raukesi. Sillä hyvinhän pojat saattoivat ymmärtää, että heidän äitiinsä tuo haaksirikon tapaus, jossa hänen silloisen sulhonsa henki oli ollut viskelevän aallon varassa, oli niin järkyttävästi vaikuttanut, että hän vieläkin kammoksui koko saarta ja varsinkin sen surmakalliota. Siksi äiti ei koskaan lähtenyt mukaan saariretkille, siksi hän ei tahtonut kuulla puhuttavan koko tapauksesta eikä sitä muistaa, se vieläkin häntä pyörrytti. Mutta tuo äidin kammo oli antanut aihetta vielä toiseenkin toisintoon, josta pojat joskus kylillä olivat kuulleet kerrottavan ja joka itsepintaisesti ja häiritsevästi pyöri heidän mielissään. Se oli aivan tarpeeton ja joutava selitys, mielikuvituksen turha luoma, mutta uskottavana sitä akat aikoinaan olivat puhuneet.
He olivat kertoneet äidin tuskan ja kauhun muka olevan kotoisin joistakin sanoista, joita hänen miehensä avioliiton ensi aikoina unissaan oli puhunut. Ne sanat olivat koskeneet Aatu-setää.
— "Hän kelluu tuossa aallon päällä, soutaa merta sulin käsin, painuu ja nousee" — niin oli Hannuksela muka unissaan kuvaillut. — "Jo viskaa aalto Aatunkin kalliota vastaan, hän tärähtää rotkon reunaan, ojentaa minulle kätensä apua anoen… Käteni ulottuisi, mutta en sitä ojenna… Ja hyökyaalto palaa paadelta, se tempaa taas mukanaan veljeni, hän ojentaa vielä kätensä, soluu ja vaipuu…"
Oliko ukko joskus unissaan sellaista puhunut, oliko äiti kauhuissaan siitä muille kertonut, siitäpä oli enää mahdoton saada selvää. Sillä äiti ei tahtonut kosketella koko asiaa, ja isältä ei voinut kysellä. Mutta jospa olikin puhunut, se oli tietenkin tapahtunut sen tärisyttävän muiston painosta, jonka haaksirikko yö oli pelastuneen mieleen jättänyt, luoden siihen unissakin monenlaisia kauhun kuvia. Ne olivat joka tapauksessa mielikuvituksen tuotteita nuo jutut, päättelivät pojat, eivätkä mitään muuta.
Mutta kylän akoilla oli ollut siitä omat arvelunsa ja selityksensä.
— Veljensä surmaan hylkäsi, siitä nyt omatunto soimaa, siitä on rauhaton hänen yönsä, ja siitä on emännällä kauhu ja tuska, niin kertoivat akat. Ja he tiesivät senkin, miksi Hannuksela oli ollut hukkuvalle veljelleen kättään ojentamatta.
— Yhteiset oli heillä varat, salakuljetuksella ne olivat yhdessä ansainneet. Veljenkin osa jäi nyt pelastuneen hyväksi, siten sai talon ja tavarat.
Ja siksi nousee muka tuskan hiki emännän ohimoille, kun haaksirikkoa mainitaan, hän muistaa silloin rikoksen, joka on heidän onnensa pohjana, mutta jota hän ei koskaan ole uskaltanut mieheltään tarkemmin udella. Ja siksi käy isännän mieli aina sydänkesällä niin rauhattomaksi, siksi hänen on pakko vuosittain käydä haaksirikkosaarella ja surmakalliolla. Se on sovittamaton rikos, joka hänet kiinnittää yökausiksi istumaan särmäisen rantakallion harjalle, josta hän vieläkin näkee tuon apua pyytämään ojennetun veljensä käden aalloista. Siellä käydään äänettömiä käräjiä, sillä rikos ei jätä tekijäänsä rauhaan, se vaatii vuosittain tilinsä.