Ääneti ja hartaana nuori väki kuunteli veneessä. Kukaan ei kysellyt mitään — he tiesivät, että silloin voi ukko heittää vastaamatta ja suuttua —, mutta kysyviä olivat kaikkien katseet, ikäänkuin olisivat tarkempaa kertomusta pyytäneet. Se oli sama rantakallio, jonka harjalla vanhus aina yksin aamuyöt liikkumatta istuskeli merta tähystellen ja sen sointuja kuunnellen, sen tiesivät veneessä istujat, tiesivät, että hän siinä hautoi menneitä, raskaita muistoja. He janosivat saada tietää kaikki, kuulla yksityiskohtia myöten tuon kamalan yön jännittävän tarinan. Mutta he vaikenivat, ja kotvan kuluttua ukko jatkoikin.
— Tuohon halkeamaan, tuohon rotkoon minut hyökyaalto viskasi, siihen räjäytti luuni, että luulin niiden kappaleina olevan — tuohon, katsokaa, pojat. Siitä vihdoin itseni tapasin ja ryömin kalliolle — siinä on merielämäni loppuraja. Tuo kallio voisi olla minunkin hautapatsaani — ihme on, ettei ole —, mutta kahden muun hautahan sen juurella on.
Hetkisen ukko istui mietteissään; pojat jo pelkäsivät, että hän jättäisi kertomuksensa siihen. Mutta hän oli nyt tarinatuulella.
— Palasimme Narvasta — Aatu-veljeni ja laivamies Timo. Minä olin silloin jo päättänyt sen syksyn perästä luopua merimiehen ammatista, olin kihloissa ja olin hieroskellut sen maatilan kauppaa, jonka sitten ensiksi ostinkin, — olimme Aatun kanssa jo sen verran varoja keränneet, että velatta sen sain. Puhalsi vinha läntinen, kun Narvasta lähdettiin, mutta emmepä malttaneet sen tyyntymistä odottaa, minullakin oli ikävä morsiameni luo ja häitä hommaamaan. Ja hyvinpä tunsimme meren kaikki konstit sekä vankan laivamme, varmasti siitä olisimme myrskyltä satamaan suoriutuneet, ellei ilma keskellä päivää yht'äkkiä olisi käynyt niin pimeäksi, etten sen vertaa ole ennen enkä jälkeen tavannut. Sen pimeän toi musta ukkospilvi, taivas ja meri sekautuivat toisiinsa, sade valui virtana, oli mahdotonta osata väylän kohdalle. Meidän oli sen vuoksi pakko pysytteleidä ulapalla, saariston edustalla, ja siinä luovimme reivatuin purjein edestakaisin koko sen illan ja puolen seuraavaa yötä. Raskasta työtä oli purjeiden hoitaminen, kun alituiseen käännettiin; Timo ja minä niitä iltayöstä hoitelimme ja Aatu oli perässä. Liekö tuokioksi väsyneenä torkahtanut perämies vai muutenko hän erehtyi maan läheisyydestä, en tiedä, yht'äkkiä näin vain edessäni yön pimeästä aaltojen keskitse noita samaisia särmikkäitä kallionhuippuja, ja jo seuraavassa tuokiossa laiva tärähti niin voimakkaasti pohjakallioon, että minä viskausin monen sylen päähän mereen. Timo lienee sotkeutunut nuoriin ja upposi laivan kera — se pirstoutui samassa, en nähnyt muuta kuin silmänräpäyksen ajan kaatuvia mastoja ja putoavia purjeita, ja taas oli kaikki pimeää. Veljeni, Aatu, — niin hänen hautansa on myös tässä…
Kertojan ajatus levähti. Se lähti hetken kuluttua kulkemaan toisesta paikasta.
— Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, tyynellä näkee kirkkaasti pohjan. Koetin kerran pohjasta sukeltamalla hakea, löytyisikö siitä mitään perua laivastamme, mitään muistoa vainajista, — löysin muutamasta kiven kolosta samovaarin kannen, se on minulla vieläkin tallella.
— Niin, tässä kalliolla ja rinteellä vietin sitten märkänä ja ruhjoutuneena päivän, kunnes vihdoin sain huudetuksi ohipurjehtivan saarelaisen avukseni. Miltä tuntui, sitä en osaa selittää — siihen vain merimiesammattini iäksi jäi. — Mutta soutakaa jo, pojat, soutakaa kotiin päin…
Pojat eivät kyselleet enempää, vaikka olisi mielikin tehnyt. He rupesivat ääneti soutamaan kotiin päin, mutta heidän ajatuksissaan ja mielikuvituksissaan eli edelleen tuo kamala haaksirikon yö synkkine tapauksineen, he näkivät kauan edessään särmäiset kalliot ja kaatuvat mastot ja nielevän hyrskyn. Ja he ymmärsivät, miksi vanhus aina niin hartaana ja vakavana vietti pitkät, yksinäiset hetkensä rantakallion laella.
Kotiin tultuaan he siitä usein keskenään puhuivat. Ja kerran heissä heräsi tuuma pystyttää ukon tietämättä paasi tuohon särmäisen kallion laelle, isänsä pelastuksen ja setänsä haudan muistoksi. He kertoivat silloin äidilleenkin noista aikeistaan, mutta useammin he sitä eivät enää tehneet eivätkä äitinsä kuullen koko asiata kosketelleet. Sillä äiti oli säpsähtänyt heidän ehdotustaan, oli kalvennut ja huudahtanut:
— Mitä, puhutteko siitä haaksirikon paikasta, — siitä älkää koskaan enää puhuko, se on kamala kallio.