— Virkistäähän tämä meri meitäkin, mantereen lapsia, saatikka sitten vanhaa merimiestä.
Niin kuluivat päivät saaressa. Olipa paistetta tai sadetta tai myrskyä, se oli hänelle yhdentekevää, rantaretkensä hän silti säännöllisesti teki. Ja kun poislähdön hetki läheni, kun marja-astiat olivat täydet ja verkot otettiin vedestä ja toiset jo hätäilivät pois mantereelle, silloin ukko keksi aina jonkin verukkeen, joka pakotti heidät viipymään saaressa vielä seuraavaan aamuun. Ja sen yön hän vietti melkein kokonaan ulkona, istuen merenpuoleisella kallionkielekkeellä, ja vasta lähtövalmiiseen veneeseen hän sieltä saapui.
Mutta paluumatkalla, saaresta lähdettyä, hän taas oli entisellään, toimelias ja puhelias isäntämies, rauhallinen ja varma. Ohjatessaan taas venettään noiden monien saarien lomitse mantereelle päin hän kertoi usein seuralaisilleen yhtä ja toista merimiesajoiltaan ja retkiltään, kertoi katkonaisia muistoja, jotka liittyivät mikä mihinkin ohikuljettavaan luotoon taikka etäämpää siintävään saaren poukamaan.
— Tuolta karilta pelastimme kerran kolme ihmishenkeä. Venäläinen parkki oli siihen myrskyssä ajautunut ja särkynyt säpäleiksi. Keulaa oli vain enää vähän veden päällä, kun me tästä ohi purjehtiessamme kuulimme hätääntyneiden huudot ja korjasimme heidät jahtiimme.
Jos joku kyseli, sai hän kuulla tarkemmankin ja vilkkaan esityksen tuosta haaksirikosta.
— Tähän salmeen ampui englantilainen sota-alus upoksiin kolme kivilaivaa, — siksi tässä nyt vielä väylä kiertää ison mutkan.
Sotamuistoja englantilaisen käynnistä hänellä oli paljon; niihin jos takerruttiin, tarinaa kesti ihan katkeamatta koko paluumatkan.
— Noiden saarien välissä on kapea, mutta syvä salmi. Siinä sitä on monesti hätäsatamaa pidetty, väliin monta päivääkin, niin että loppui leipä ja juomavesi. Mutta hengissäpähän sieltä aina sentään tultiin.
Tällaisia muistoja vanhus tavallisesti kertoi kotimatkoilla, vaikeni hetkeksi ja kertoi taas. Mutta jonkin kerran, kun veneessä sattui istumaan vain hänen omia lapsiaan ja hän oli tavallista avoimemmalla tuulella, hän ohjasi ulkosaaren valkamasta lähdettäessä veneen kulkemaan mutkan kautta saaren ympäri ja käski soutajain pysähtyä tuokioksi sen jylhän, korkean, särmikkään kallioniemen kohdalle, joka siitä pistihe ulos mereen. Silloin hän viittasi noita teräviä, pystyjä kallionsärmiä kohti, joihin aalto heikoimmallakin tuulella pärskyen särkyi, ja virkkoi:
— Tuossa se on pojat se hautakallio. Noita särmiä vastaan minun viimeinen jahtini särkyi — ei jäänyt muistoksi nuoran päätä, ei laudan säpälettä. Kaikki vei meri, minut vain sylkäisi maihin.