Soutaessaan Jussi hievahtamatta seurasi katseellaan sitä pientä mustaa pilkkua, joka tuolla kaukana etenevällä jäälautalla häämötti ja kävi yhä hämärämmäksi talvipäivän harmaassa. Kohta ei näkynyt enää hämärää pilkkuakaan, mutta yhä tähtäsi sinne soutajan katse. Hän kiskoi vastaiseen kauan ja raskaasti, mutta väsymystä hän ei tuntenut, hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen ainoaan kysymykseen:
— Tapaako jäälautta Somerin pienen saaren Suomenlahden selällä vai kulkeutuuko se myrskyn mukana särkymään vieraille luodoille? — Vasta kun kevät ehtii ja majakkaväki veneineen saapuu mantereelta muonaa hakemaan, vasta silloin sen varmasti tietää.
II.
SATU SÄRMÄISESTÄ RANTAKALLIOSTA.
Mantereen puolella oli Hannukselan isännällä maansa ja talonsa, mutta hän oli kumminkin vuosien varrella ostanut itselleen muutamia saariakin, vieläpä aivan uloimmaisesta meren saaristosta. Sitä naapurit olivat usein naureskelleet, sillä hyödyttömäthän hänelle nuo saaret olivat, ajan haaskausta se vain oli, kun niissä täytyi käydä lampaita keritsemässä tai heinää tekemässä. Mutta Hannuksela piti tässä asiassa oman päänsä eikä välittänyt naapurien väitteistä. Joka kevät hän lähetti lampaat saareen ja haetti ne taas syksyllä. Mutta sydänkesällä, kun heinät olivat kotinurmilta tallessa, silloin hän teki aina koko väkensä kera suuren retken ulkosaariinsa, sinne heinää tekemään, marjoja poimimaan ja kalastamaan. Siellä oli saunan pahanen, jossa silloin pari päivää, väliin useampiakin, yhteen mittaan asuttiin, — kotoa hoiti sen ajan jonkun palvelijan kanssa emäntä, joka ei koskaan saariin lähtenyt.
Mieluinen retkihän se oli varsinkin nuorelle väelle, mutta enin siihen oli kumminkin isäntä itse innostunut. Hän valmisteli sitä jo viikkokausia, ja viimeiset päivät ennen lähtöä hän oli melkein rauhaton, niin hän sinne ikävöi. Ja kun rannassa tavaroita veneisiin kerättiin, silloin hän oli vilkkaimmillaan, komenteli kuin päällikkö joukkoaan ja istahti vihdoin melkein juhlallisena, silmä terävänä ja jäsenet jäntevinä, peräsimeen, ohjaten suurta venettään tarkasti ja varmasti aallokon halki ja luotojen lomitse.
Tämä hänen intonsa merelle ja saariston rakkautensa selitettiin johtuvan hänen entisestä ammatistaan — hän oli näet nuorempana ollut merimies, palvellut halkojahdissa, joka kuljetti puita Pietariin. Oli hän vihdoin itsekin aluksen omistanut. Se oli ollut niihin aikoihin, jolloin kotiviinanpoltto Suomessa äsken oli lopetettu ja jolloin kaikkiin rannikkoseutuihin salaa tuotiin Inkerin puolelta viinaa paljon. Nuo halkojahdit sitä juuri kuljettivat ja niitä tulliveneet vainosivat. Vielä kertovat vanhat miehet Hannukselankin olleen erittäin rohkean ja kekseliään noita luvattomia lasteja tuodessaan, — sitä ei silloin pidetty rikoksena eikä minään, mies vain sitä uljaampi, ken nokkelimmin osasi vartijat välttää ja eksyttää. Mutta hän oli sitten, vielä nuorena miehenä, lopettanut tämän levottoman elinkeinon, mennyt naimisiin, asettunut maanviljelijäksi mantereelle, raivannut peltoa ja kuivannut soita ja kasvattanut ympärilleen taajan lapsilauman, jonka nuoret vesat nyt vuorostaan hänen ympärillänsä ylenivät. Mutta vaikka hän näin kolmen vuosikymmenen kuluessa oli jo aivan maatunut, hänessä eli vielä pohjalla vankka meren rakkaus, ja se hänet vuosittain veti näille saaristoretkilleen, — niin syystä pääteltiin.
Ukko näyttikin veneessä heti karkenevan ja nuortuvan. Mutta sinne ulommaiseen saunasaareen kerran päästyään hän oli luonteeltansa taas hiljainen ja sävyisä, olipa melkein tavallista hiljaisempi ja umpimielisempi. Hän antoi väkensä vapaasti hoitaa itsensä ja työnsä, joskus hän vain neuvoi tytöille marjapaikkoja ja pojille verkkomataloita, mutta itse hän ei koskaan lähtenyt mukaan. Yksikseen hän käveli saaren alavia, meren huuhtomia rantoja pitkin tai kapusi korkeille kallioille, joita vastaan laine loiskui, eikä tehnyt sen enempää. Siihen kuluivat häneltä päivät; väliin hän lepäili tasaisilla rantapaasilla päivän paahteessa, saattoi tuokioksi nukahtaakin sammalelle jonkin tuulen matalaksi tuiverruttaman petäjän siimekseen, mutta nousi kohta taas jatkamaan yksinäistä vaellustaan. Ateriain ajoiksi hän ilmestyi saunalle, kehui kalakeittoa ja vetäytyi illallisen syötyään aikaiseen nukkumaan. Mutta ennenkuin kukaan heräsi, kenties jo heti puolenyön jälkeen, hän nousi, käveli saaren uloimmaiselle, korkeimmalle kallionnokalle ja istahti siihen katselemaan, kun aurinko verkalleen nousi meren sylistä ja tuuli ulapalla vähitellen heräili. Siinä hän istui tuntikausia, liikahduttamatta jäsentäkään, päätään kääntämättä.
— Suolainen meri-ilma vahvistaa vanhaa miestä, hän virkkoi selitykseksi niille, jotka uteliaina katselivat hänen laskeutumistaan kallioilta. — Tämä merituuli vaikuttaa, että pysyn terveenä koko vuoden, se on nähkääs minulle nuoruuden tuoksua.
Niin hän kehui, ja kernaastihan se uskottiin. Mutta pojat iskivät silmää toisilleen, sillä he tiesivät vähän tarkemminkin, miksi isäukko juuri sillä kalliolla rakasti merituulta hengittää. Mutta he virkkoivat vain: