Mutta tukalaa oli miehistä sekin mittarin hakeminen.
— Mistä sen nyt enää ehtii heinäkuun alkuun saada, ja jos saisikin, niin kuka sen maksaa?
— Mutta jos ei ole yhteistä rauhoitusaluetta, niin älä lähde nuotalle.
No, ei auta muu kuin että se yhteinen rauhoitusalue on sittenkin hommattava, päättelivät miehet tuskissaan. Vielä on pidettävä uusi kokous kyläläisten kesken ja lopuksikin sovittava yhdestä ainoasta yhteisestä rauhoituspiiristä. Sitä vaatii kaikkien etu. Se oli tulos neuvotteluista.
Viipymättä laitettiin taas viestit kiertämään kaikkiin taloihin, ja eräänä iltana ukot keräytyivät jälleen rannalle lähteäkseen kolmannen kerran soutamaan lahteaan pitkin ja poikki, sitä lopullista, yhteistä rauhoitusaluetta määräämään. Taas oli paaluja veneissä, taas kinailtiin ja soviteltiin, ja lopuksi valittiin vihdoin rauhoitusalueeksi sellainen poukama ja selkävesi, jossa oli sekä mahoa vettä että myöskin kutupaikkoja. Paalut iskettiin, kolmannet paalut. Ja yösydännä miehet palasivat taas maihin.
Mutta alakuloisina ja huonoin toivein he nyt astelivat kukin kotitalolleen. Tällä hetkellä ei ollut Perälän eikä Kelalan isäntä ollut mukana, ja siitä aavistettiin pahaa kasvavan. Heistä Kelala piti kiinni ensimmäisestä paalutuksesta ja Perälä toisesta, eivätkä he tahtoneet kuulla muista rauhoitusalueista puhuttavankaan. He olivat sitäpaitsi riitaiset keskenään, eikä kumpikaan tahtonut lähteä mukaan toimitukseen, jossa arveli toisen olevan. Mutta toiset kylän miehet epäilivät, että nämä ne tekevät vielä tenän ja lyövät tyhjäksi tämän viimeisenkin yrityksen.
Niin kävikin. Perälä ei antautunut enää puheisiinkaan; kun ei kerran hänen paalutuksensa kelvannut, niin vedottakoon oikeuteen. Ja Kelala kirosi ja vannoi, että vaikka muut myöhemmin iskisivät koko lahden paaluja täyteen, niin hän ei välittäisi muista kuin siitä ensimmäisestä rauhoitusalueesta, joka oli ainoa laillinen.
Niin alkoi heinäkuu. Lintulahdessa oli kolme rauhoitusaluetta, joista ei kumminkaan mikään ollut kaikkien tunnustama, kylän miehet olivat ilmi kiistassa keskenään ja naapurusten välit olivat pilassa. Nuotta-aika oli vihdoinkin tullut, mutta kukaan ei uskaltanut nuotallaan lahdelle lähteä, sillä naapurit olisivat sen tietysti heti viranomaisille ilmoittaneet — niin huonot olivat välit. Isäntämiehet vaanivat yökaudet toistensa talaita ja päivillä siitä toisiaan pistelivät. Ja lapset mankuivat särvintä ja akat torasivat, että mistä se talvikala otetaan.
Se oli ikävää aikaa, ilma oli raskasta, alituiset epäluulot ja juorupuheet myrkyttivät mielet ja tekivät tukalaksi elämän. Nuoret miehet miettivät Amerikkaan lähtöä ja tytöt itkeä pillittivät sitä navetan portailla.
Silloin laski, keskelle sitä raskasta ilmaa, eräänä kesäpäivänä tukkilautta Lintujokea myöten alas Lintulahteen, ja sen mukana tuli suuri liuta tukkilaisia, jotka hoilasivat ja lauloivat, niin että rannat kajahtivat. He hilasivat näet laulun voimalla lauttaansa merelle päin. Mutta kun he juuri olivat aavalla keskilahdella lauttoineen, niin jo nousikin mereltä kova myrsky. Se velloi lautan pitkin lahden selkiä, taittoi ankkurivitjat, särki puomit ja hajoitti tukit pitkin luotoja ja rantoja. Tukkilaiset huusivat tuhatta huimemmin, karjuivat harmissaan ja kiroilivat kerätessään karkulaisia rannoilta ja vääntäessään uusia vitjoja puomeihinsa. Sitä kesti pari päivää, ja Lintulahden kylän asukkaatkin olivat aivan huumauksissaan siitä hälinästä ja hoiluusta. Mutta kun tukkilaiset vihdoin taas olivat saaneet lauttansa kokoon ja painuneet sen kanssa lahden suulta merelle, silloin lintulahtelaiset keksivät ihmeekseen, että heidän monista rauhoituspaalutuksistaan ei ollut enää merkkiäkään jäljellä. Myrskyn painosta raskaat lautat olivat katkoneet paaluja ja vatvoneet niitä irti, ja tukkilaiset olivat vihapäissään riuhtoneet viimeisetkin pois. Ihan putipuhdas oli lahti, ei yhtään paalua jäljellä, kaikki kolme rauhoitusaluetta olivat tykkänään hävinneet.