Lintulahtelaiset katselivat sitä rannoiltaan päivän ihmetellen, puistelivat päätään ja miettivät. Mutta kun ilta tuli, niin jo yhdestä talaasta lapettiin nuotta veneeseen, sitten toisesta ja kolmannesta ja niin edelleen pitkin koko lahden rantaa. Jo ennen auringon laskua talaat olivat tyhjinä ja tyhjinä talotkin, joka mies ja nainen oli nuotalla. Surma oli sinä yönä Lintulahden kaloilla, sillä siinä vedettiin vanhat apajat ja uudet, joka ranta ja poukama koettiin, eipä jäänyt paljon vetämätöntä vettä. Liian kauan oli särpimettä oltu, oikein harmissa sitä nyt pyydettiin. Ja kalaa syötiin niinä päivinä joka mökissä, syötiin ja suolattiin, ja yhä uutta tuotiin joka ilta, tuotiin niin Perälään ja Kelalaan kuin Rainikaiseen ja Leppäniemeen ja kaikkiin muihin.
Eikä siinä rauhoituspiireistä välitetty, niistä ei enää puhuttukaan.
— Tukkilaiset tärvelivät paalut, mikä niistä alueista enää olisi selon saanut.
— Hakekoon paalut se, kenelle se kuuluu…
Niin lohduttivat miehet omiatuntojaan käydessään potkemaan nuottansa tuonaan mittaamilleen rannoille. Ja se oli heistä leikkisääkin ja hauskaa. Naapurusten välit korjaantuivat tuota pikaa, toistensa nuotioille tultiin jo yösydännä rantakalaa syömään, ja halukkaasti ammensi siellä Kelalan isäntä keittoa poskeensa Peräläisen padasta ja Peräläinen pisti tupakan Kelalaisen massista.
— Tukkilaiset tehkööt tilin rauhoitusalueista, me niistä jo tarpeemme saatiin.
— Me syömme kalaa, tuli se yhdestä poukamasta tai toisesta. Tulkootpa kyselemään meidän rauhoituspaalujamme!
Mutta ei kukaan kysellyt mitään. Ja niinikään vanhaan malliin kalaa pyydetään vielä tänäkin päivänä Lintulahdesta.