Kiuskeri on pieni kalliosaariryhmä aavassa Suomenlahdessa, noin peninkulman päässä Suomen puolen ulommaisesta saaristosta, etelään Pitkästäpaadesta. Siellä on myöskin luotsimajakka, ja majakkana se kulkee "Ison Kalastajan" nimellä. Mutta Kiuskerina se on tunnettu suomalaisen rannikko väestön kesken, ja hyvin tunnettu ja laajalti tunnettu. Sillä se on itäisen Suomenlahden talvikalastuksen keskuspaikka.
Kun kesällä purjehtii näiden autioiden kallioiden ohi tai jos matkustajalaivan kannelta tulee niitä kohden silmäilleeksi, niin uskoisipa näillä paikoilla talvisin vallitsevan täydellisen kuoleman ja hiljaisuuden. Kesällä toki näkee aina jonkin purjeen pilkistävän edes kaukaa taivaanrannalta tai savun tupruavan höyrylaivan piipusta taikka öiseen aikaan majakkatulen vilkkuvan. Mutta talvella! Poissa ovat purjehtijat jääaavikolta, poissa luotsit majakasta, sammuksissa ovat rantaloistojen tulet, kuollut on meri. Niinhän luulisi. Mutta eipäs olekaan.
Silloin siellä näet vasta elämä alkaakin, silloin se vasta täyteläänä pulppuaakin parin, kolmen kylmimmän talvikuukauden aikana. Meri ei vielä jouluksi jäädy, harvoinpa tammikuullakaan. Mutta helmikuun alussa saapuvat varmasti lähimmän rannikon miehet, etupäässä pitkäpaatelaiset, suurin joukoin Kiuskeriin. Suksilla sinne hiihtävät ja vetävät perässään pieniä, keveitä, siroja laitakelkkoja, joissa ovat verkot ja eväät, padat ja purjeet ja muut tarvekapineet, — norssikelkoiksi niitä sanotaan, sillä kuoretta tämä talvipyynti isoksi osaksi tarkoittaa. Mutta näiden yksinäisten hiihtäjäin välissä kulkevat huohottaen ja hoilaten isommat miesjoukot, jotka vetävät perässään jalaksille nostettuja veneitä, — ilman veneitä eivät nämä likisaaristolaiset koskaan lähde Kiuskeriin. Kepeästi juoksevat raskaat veneetkin jalaksillaan jäätikköä pitkin, ja pian se peninkulman taival katkeaa. Saaristolaiset nostavat tavaransa majoihinsa, — heillä on näet Kiuskerin suurimman saaren pohjoisrannalla notkoihin ja kallioiden lomiin veistettynä puolenkymmentä hirsisuojaa uuneineen ja lattioineen — ja niissä he talvikalan aikana aina yönsä lämpimässä viettävät. Tämä keskimmäinen kalliosaari on sangen korkea, mutta syysmyrskyllä kuohuu kumminkin meri iltikseen senkin yli, eikä siellä sen vuoksi kasva puutakaan, ei kuin vaivainen, maata vasten painunut kataja kiven kolossa. Ja aivan niinkuin saaren kataja, niin näyttävät sen majatkin mataloina ja maata vastaan painuneina juurettuneen kivien koloihin. Mutta kiire on Kiuskeriin saapuneilla jäälle. Kukin koettaa ehtiä valitsemaan parhaat verkkopaikat, syvimmät kalahaudat, — minkä paikan silloin helmikuussa saa valituksi, sen saa sitten, jos jää paikoillaan kestää, talvikauden omanaan pitää. Verkot uitetaan kohta jään alle, pitkä salko ommellaan avannosta toiseen, mutta verkon päihin kiinnitetty nuora jää kulkemaan jään päältäkin, niin että verkot voi kokea tarvitsematta niitä nostaa vedestä ja uudelleen uittaa. Kolme avantoa kuuluu kuhunkin verkkoon. Keskimmäisen, suurimman, soikean avannon edessä istuu pyytäjä kahdareisin ja nostelee sieltä sulin käsin jääkylmää verkkoaan, noppien saaliin vasuihinsa. Mutta suojakseen tuulelta hän pystyttää ympärilleen "varjokepit", kuusi yläpäistään yhteen sidottua tankoa, joiden päälle hän levittää purjeen, — se on pienen lappalaiskodan näköinen, suippopäinen suojus, ja siinä kalastaja kököttää, anna pyrytä tai myrskytä. Ei ole hätääkään, kun vain jää kestää!
Mutta tuskin lähimmän saariston miehet ovat ehtineet näin asettua pyyntipaikoilleen, kun jo pitempimatkaisiakin kalastajia rupeaa saapumaan Kiuskerin seuduille. Niitä tulee Koivistolta ja Uudeltakirkolta asti — heillä ei ole lähempänä talvipyyntipaikkoja, — ajavat siihen hevosilla rantoja pitkin tai suoraankin kierällä jäällä, saapuvat majoineen, eväineen, akkoineen — mutta ilman veneitä — jäädäkseen sinne sitten koko talvikaudeksi. He pystyttävät laudoista rakennetut, säpeillä kokoonkyhättävät majansa eli "putkansa" ulos jäälle, ulommas saaristolaisista, verkkoavantojensa viereen, ja muuttelevat niitä sitä myöten kuin saalista tuntuu tulevan. Ennen pitkää on näitä majoja siellä jäisellä ulapalla silmänkantaman pituinen rivi, on putka putkan takana, sen verran vain väliä, etteivät eri pyytäjäin verkot sotkeudu toisiinsa, jos merivirta miten päin pyörinee. Jokaisessa majassa asuu 6-8 henkeä, sulloutuneina minkä suinkin makaamaan sopivat. Pienellä rautauunilla maja illalla lämmitetään, ja pian se käykin kuumaksi kuin sauna; mutta pian lämmin pakeneekin hataroista lautaliitteistä, eikä aamulla majassa ole paljoa vähemmän pakkasta kuin jääaavikolla, — terveyttä se elämä kysyy!
Vilkasta on elämä aamusta asti Kiuskerin edustan aavikolla. Tuhathenkinen väestö kihisee siinä yksillä jäätiköillä; miehet juoksevat edestakaisin majojensa ja avantojensa väliä, varjokeppejä pystytetään avantojen ympärille, ja pian on niitä kuin suippopäitä heinärukoja ison kartanon vainiolla, — hyvin ison kartanon. Uudet tulokkaat vetävät keikkojaan yhä edemmäs merelle. Ja maista päin kilisevät kulkuset, kalanostajat näet saapuvat pyyntipaikalle ostamaan aamun saaliit.
Nuo ostajat antavat erityisen värin ja elon kalastajaleirille. Hevosten tiu'ut kilajavat, kun ne kylmissään siinä jäällä heinää pureskelevat ja tömistävät kavioitaan. Miehet tepastavat siellä hyvissä turkeissa, kirjavissa vöissä ja huopasaappaissa, kulkevat majasta toiseen, tinkivät, huutavat kalamiehiä puheilleen ja hierovat kauppaa. Mutta kalastajat, vaikk'eivät muuten paljon tiedä toisistaan jääaavikolla, ovat kumminkin hintojen puolesta muodostaneet lujan liiton: he eivät niitä pudota. Ja jo maksaa yksi ostaja toisensa perästä vaaditun hinnan, joku lisääkin vähän saadakseen kuormansa pian täyteen ja ehtiäkseen ensiksi myyntipaikalle, Viipuriin tai Pietariin. Raha kilahtaa kalastajan suomuspeittoiseen massiin, päivän pyynnistä hän voi saada kymmenen markkaa ja ylikin. Mutta kyllä se olikin raskasta työtä, — vilussa ja pyryssä pitää avokäsin hoitaa jään alta juoksevia pohjaverkkoja, ja niin märkänä sitten maata yönsä vetoisessa majassa. Ja sitä täytyy tehdä kuukausimääriä yhteen menoon. Pitkäpaatelaiset ne toki lähtevät aina sunnuntaiksi kotiinsa, kylpevät lauantai-iltana, muuttavat vaatteensa, lepäävät ja ihmistyvät lämpimissä tuvissaan perheensä parissa ja palaavat sitten maanantai-aamuna aikaiseen uusina ihmisinä taas viikoksi Kiuskeriin. Mutta ulkopitäjäläiset elävät siellä merellä hataroissa lautamajoissaan usein pari kuukautta yhteen menoon, ehkä jonkin ainoan kerran käyvät saaressa vierailemassa, elävät siellä niillä yksillä ahtailla, kylmillä ja märillä tiloilla myrskyssä, tuiskussa ja pakkasessa.
Järjestys tuossa jääyhteiskunnassa on mallikelpoinen. Ei siellä ole esimiestä, ei ruununmiestä, ei sääntöjä eikä aitoja, vaan niitä ei tarvitakaan. Kukin hoitaa omat asiansa, hoitaa raskaan työnsä ja antaa toisen tehdä samoin.
Raskasta työtä, mutta meneehän se elämä sittenkin mukiin, niin kauan kuin jää kestää eheänä ja rauhassa saa pyyntiä harjoittaa, — siihenhän sitä on saatu tottua. Vasta se vaikeaksi käy, kun sattuu sellainen huono talvi, jolloin meri menee heikkoon jäähän, joka sitten joka tuulella repeytyy ja särkyy ja näyttää hätää ja kiirettä kalastajille. Silloin ei voi koskaan yötään aivan turvallisesti maata lautamajassa, silloin täytyy päivilläkin alinomaa varjokeppien alta tarkata tuulia ja merivirtoja ja pelätä jään alla olevia, kalliita verkkoja. Ja repeileehän meri usein vankempinakin talvina, kun myrsky nousee. Yhtäkkiä irtautuu jää joltakin kaukaiselta rannalta ja turkkaa toista kiintonaista jäätä vastaan, joka taas vuorostaan särkyy ja lähtee tyrkkimään. Silloin rupeaa meri elämään, silloin ei ole hauskaa aavikolla. Railoja avautuu kalastajain majojen väliin, lautta lähtee verkalleen liikkeelle. Kiire on silloin kalastajilla korjata verkkojaan ylös merestä, panna majat kokoon ja pyrkiä kiintojäälle. Lähimmän saariston miehet siitä pulasta helposti pelastuvat: heillä on venheet Kiuskerissa ja siellä aina miehiä, jotka tulevat pyynnissä olevia pelastamaan. Mutta koivistolaisilla ei ole veneitä, hauras jää on heidän ainoana turvanaan. Kun meri on ollut ylt'yleensä jäässä, silloin eivät lautat tavallisesti lohjettuaankaan pääse kauas kulkemaan, ainahan silloin tulee toinen jää pian vastaan, jota myöten pääsee pyrkimään kiintojäälle. Mutta jos tuuli kauan puhaltaa yhdeltä suunnalta, kooten jäät vastarannalle, ja virta sitten yht'äkkiä kääntyy toisaalle, silloin railot levenevät suuriksi seliksi ja liikkuva jäälautta ajautuu kauas sulalle merelle, ajautuu kuulumattomiin. Silloin on hätä käsissä, silloin lautalle jääneet kalastajat voivat hävitä viikkokausiksi teille tietymättömille. Ellei heitä silloin pian ala joltakin rannalta kuulua, niin jo on pakko hälyttää ruunun laivoja avuksi.
Niin käy usein kevätpuoleen, milloin jäät lähtevät liikkeelle ennenkuin pyyntiaika on lopussa. Kalastajat eivät malta lähteä ajoissa maihin, he luottavat onneensa, jäävät jäätikölle viime tinkaan, kunnes lautat repeytyvät irti ja lähtevät kulkusalle. Itse he silloinkin kyllä tavallisesti ehtisivät pelastua, mutta he eivät raaski jättää verkkojaan, jotka ovat heidän omaisuutensa ja elinneuvonsa, he jäävät verkkojaan talteen korjaamaan ja joutuvat sillä välin kulkusalle. Ajelehtivan jäätelin varassa on kymmenien, ehkä satojen ihmisten henki. Mutta harvoinhan niiden kumminkin kuullaan hukkuneen, — aina on jokin ranta tullut vastaan.
Kiuskeria lähinnä asuvain saaristolaisten kuvausten mukaan nuo koivistolaiset ovat aika hölmöjä, kun noin jättäytyvät merijään varaan ilman veneitä, ilman oman pelastuksen mahdollisuutta; — "niitä täytyy sitten meidän aina käydä sieltä mereltä keräilemässä", sanovat he. Arvattavasti koivistolaisten mielestä noiden lähisaaristolaisten pyynti taas on ihan herraspeliä, ilman vaivaa ja vaaraa: heillä hirsimajat asuntona, veneet varana, kotona saunat lämpiävät, — sitä vailla, ettei ole rautatietä ja makuuvaunua! Toista se on vielä Kiuskerissa, toista Kiuskerin takana, sanovat koivistolaiset, — siellä se pyynti vasta luontoa kysyy. Mutta saarelaiset pitävät varovaisuutensa järkimiehen viisautena, — hölmöä on heittäytyä sattuman varaan.