— Te siis ette koskaan joudu kulkeville jäälautoille, kysäisin kerran Pitkänpaaden Jermolta, kun hän kuvaili tuota itärannan kalastajain varomattomuutta.
— Eipä sitä meille usein satu, joskus mahdollisesti tapaturmassa. Olinhan sitä sentään tässä tuonaan minäkin yhden yön sellaisella reissulla, — mutta yhden yön vain.
— Ähäs, kuinka se niin sattui?
— Jää repeysi rutosti, me satuimme muutaman naapurin kanssa etäälle Kiuskerista, kun nousi äkkiä myrsky. Ei ehditty kiintojäälle eivätkä toisetkaan päässeet meille avuksi. Oli sellainen sakea lumipyry, ettei nähnytkään mitään. Koetettiinhan siitä maihin päästä, hypittiin lautalta toiselle, juostiin hiki hatussa, mutta yö tapasi. Haimme silloin sellaisen jääröykkiön, johon ahtojäätä oli pakkaantunut — se ei juuri enää vähällä kummalla repeä, — kaivoimme siihen tuurillamme sen verran koloa, että pää ja hartiat mahtuivat tuulelta suojaan, se kun oli julma se myrsky. Siinä makasimme, mutta eipä nukuttanut. Jäät hankasivat vastakkain, ulisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja tuuppailivat toisiaan; väliin soluttiin aika vauhtia selvää vettä jonkin railon yli, väliin taas jysähdettiin toista lauttaa vastaan. Myrsky vinkui ja repi turkin liepeitä — en sitä yötä unohda. Säälikseni ovat lautoille jääneet ulkopitäjäläiset usein käyneet, kun olen sitä omaa yötäni muistanut.
— Mutta seuraavana päivänä jo pääsitte pois?
— Niin, myrsky tyyntyi, jäät asettuivat, railoja meni jäähän ja me taivalsimme, lautalta lautalle hyppien, Kiuskeriin päin. Puljahdeltiinhan siinä väliin hartioita myöten mereenkin, mutta eihän siinä hätää ollut; Kiuskerin majakka näkyi, ja sitä lähemmäs myötään tultiin. Kamala yö se oli, kylmä oli ja nälkä oli ja surma oli perimässä, ja tulinpa ajatelleeksi, ettei olisi nyt markka paljon kuumasta kahvikupista. Mutta pientä tuskaahan se sittenkin oli kaiken sen suuren tuskan rinnalla, jonka Kiuskerin jäät joka talvi niin monelle tuottavat. —
Keväällä, kun jäät Kiuskerin ympäriltä ovat irti ja ajautuvat kauas, mutta rannikot vielä ovat umpijäässä eikä merenkulku pääse alkamaan, silloin meri on todellakin muutaman kuukauden ajan Kiuskerin ympärillä kuollut. Mutta kauan sitä kuolemaa ei kestä. Luotsit saapuvat samassa majakkaan, tulet sytytetään loistoissa, ja ensimmäisen höyrylaivan savupatsas alkaa pian haamottaa taivaanrannalta. Kesäkausi, laivaliike on alkanut. Mutta talvikausi se sittenkin vasta on oikeata liikkeen aikaa Kiuskerin ympärillä.
V.
JÄYKISTYNEET SORMET.
Helmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän maineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat yksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit — silloin ei vielä ollut höyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa — ja jolloin nämä vankat ja nopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten kanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti kerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään pelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. — Eihän sitä mitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin koetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin, niinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella purjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä entisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että "eihän tämä vielä sitä oikeata tuulta ole", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos siitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni kokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.