Mutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan — ja se oli hänen kahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että Antti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään hypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin, ja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat noin jäykät.
Hän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan ja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat koukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:
— Tämä on sitä viinan työtä.
Utelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten saisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi aivan pyytämättä selittelemään:
— Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan työtä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä — olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.
Ja näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:
— Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan saada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, — tuolla Pitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne purjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä maissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin oli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan — sitä silloin aina tiesivät odotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana merellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä purjehtivat vastaan — siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun sitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka tiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä, veivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten maihin.
Antti hymähti vähän katkerasti.
— Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti pari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa kaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin — sieltähän niitä pirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan meidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli ankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta, jossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli siitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea ottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä. Tyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse, vetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka. Mutta meillä oli hyvin työläs retki.
— Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi — enpä sen kovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa säässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät suoraan Kultamatalaa kohti, — sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä on keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole kalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä se on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen aallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen särkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä karetta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi pohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan raskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta — emme sattuneet toki matalimmalle kohdalle — ja niin oltiin vihdoinkin pääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko päivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme osanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti viiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme tulliveneen keulan — Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.