— Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi korkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, — ei ollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin käteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon harjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän matkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä taistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni. Enkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin viskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan allani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja rupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni — nämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja minun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain rihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.
Istuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän kiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä halunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:
— Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet siinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?
— Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli tuonut maihin eräs jahti, — luulivat mahdollisesti viattoman hailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää tiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.
— Teidän toverinne pelastui siis myöskin?
— Niin teki, samalla tavalla.
Vieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan lisää.
— No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin jälkeen pirtulasteja hakemassa?
Antti nauroi.
— Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin varmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.