Toisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta, tiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja muun tavaran luvaton tuonti jäi pois.
— Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. — Aika sen vaikutti ja kansa itse ja sivistys, — ruunun miehillä oli siihen tulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat käsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen harjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että se olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön juoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja väärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat, jotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät, mutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät raskasta työtä — eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin pimeällä ja kovassa säässä, — ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä rikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa velaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista saatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat sitten vastustamaan koko salakuljetusta — se ammatti ei siis enää voinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa, ja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi se oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista elinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja viha on kuitti.
Niin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja sydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua lisäsi:
— Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja mielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen luottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä nykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. —
Näkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli rakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.
VI.
HAILIAPAJA SUNNUNTAINA.
Kesäkalan pyyntiajan olisi ollut määrä alkaa niinä päivinä, mutta vielä eivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon kiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina päivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia haistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut apajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, — pitihän toki tunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli. Kivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli vetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta tullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä valkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä arvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun nuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan lihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa venettä kotisalmea kohden.
— Huomenna tullaan taas apajalle. — Eikä sitä ennen puhuta halleista kenellekään mitään, — keksikööt itse!
Ja Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään tarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.