Mutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla kohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie ukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä matkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja urkkii… eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian toisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko hailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se Mikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja monet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty, pienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen, kun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa haililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä, ajanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin kotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari kappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden kappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo ollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt, velkaisena oli mies pysynyt — anna saada hänenkin hailia, kun nyt sattunee kysymään!
Jo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili siimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo tiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.
— Nuotta.
— On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?
— Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.
— Saitteko montakin päätä?
— Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.
— Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä tuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin jo lähden minäkin nuotalle.
— Tule vain, lähdemme mekin.
— No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun hailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.