— Eilisestä, — eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.
— Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut apajalla — ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut mihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, — Mikko oli kehunut, että joka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.
— Pitikö hakea uusia astioita?
— Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin veneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa suuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, — se oli jätetty saareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa monen kylän akat olleet haileja puhkomassa, — Mikko itse ajellut kyliä ostelemassa tynnyreitä.
— Onpas se… mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä…! — No, mitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.
Ja Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti notkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka huiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate vingahti hänen käsissään:
— Koiransilmä… vanha konna… heitäpäs siinä pyhäksi lauantai-iltana! Taas jutkautti… uusi apupappi muka… miestäkin itkettää… nyt minä älyän sinun itkusi… ja papituksesi. Naama tekopyhä… piru mielessä… kujeet kurkussa — epäkelpo! Neuvoin sinut apajalle… ah hornan kettu!
Niin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä tulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi huimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään pysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen sitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa kääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä pysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:
— Tuhma kuin nölliäinen!
Kaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi: