— Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin lapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari kerran vielä minut pimittää — kyllä minä nyt hänet tunnen!
VII.
HYLKEENPOJAN LEIKKI.
Pieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa hangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen, kuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä lumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on kaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin sinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle hangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä, puljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu sinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen meren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee, käänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee ympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa taas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään alla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä siitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna kimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko — hylkeenpoika loikkaa jäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii sekin tarkasti ympäristön, — ei tunnu vainua sieraimiin — ja kiipeää kolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin suloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä vieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.
Emällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja se puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta pienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut olemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla onkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että sieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee hyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä kuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo purstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee aurinkoa kohden, — on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta samalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin ainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt vapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän päästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas lemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo räpylöitään ja nauttii.
Suloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei pitäisi siihen nukahtaa.
Sillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa kimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen, lähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä petoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset paidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa jäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin hangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä lähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, — heillä ei ole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät jääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen kohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin, mutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat, vielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan ryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen…
Ja pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii ja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa sekaan.
— Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!
Sydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin nuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa. — Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!