Pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika näkee emänsä surman ja tuntee itse uudelleen tuon äskeisen tuskansa: tylyt kourat ja rautakoukun, joka ei hellitä. Se makaa nyt siinä avuttomana samalla kirkkaalla, aavalla jäätiköllä, jossa se äsken heitti vapaana kuperkeikkojaan ja temmelsi vallattomassa leikissä ja irvisteli aurinkoa kohden. Nyt on tuska ja kauhu sillä samalla jäätiköllä, ja kaikki nuo tuhannet aavikon kiiltävät, kauniit kiteet tuntuvat puhkovilta peitsiltä, puhdas hanki tuntuu kidutuslavalta.
Emänsä vietteli poloinen surmaan. Mutta sama surma on edessä itselläänkin, keihäs välähtää päivänpaisteessa senkin pyöreän pään varalta. Ja siinä kirkkaalla, rajattomalla aavikolla nyt molemmat lepäävät vainajina rinnakkain, saaliina kavalan juonen.
Se on saariston usein uudistuva tarina hylkeenpojan leikistä jääaavikolla.
VIII.
KAISLIKON RINNASSA.
Saaren merenpuoleisella rannalla käy kare korkeana, aamutuulen jäljeltä se vielä heittää laajaa aaltoa kohisten pitkin rannan loivaa kalliota. Mutta mantereenpuoleinen lahti on hiljainen ja tyyni. Äsken siellä kyllä oli elämää ja touhua, loiskintaa ja ääniä kuului monenmoisia, kun hailinpyytäjät päivän noustessa lappoivat verkkonsa veneisiinsä ja lähtivät päiväkaudeksi ulos selkäluodoille. Mutta nyt he ovat poissa, rannan talot ovat melkein tyhjät, joku vanhempi vaimonpuoli siellä vain hoitaa pienempiä lapsia, jotka paitasillaan pihamaalla peuhaavat. Kirkkaana paistaa päivä, äänetön on lahti.
Silloin etenee yksinäinen haapio hiljaa venevalkamasta. Sitä meloo Olli, poikanen tuossa alulla toistakymmentä; päässä on paksu karvalakinreuhka, paidan rinnus auki, joten rinta punoittaa kuparinkarvaiselta; yksi henkseli kannattaa lyhytlahkeisia housuja, ja variksensaappaat ovat jalassa… Hän on juuri siinä iässä, ettei vielä tänä kesänä voi päästä hailinpyytäjäin mukaan, mutta ensi kesänä hänet uhataan jo ottaa merelle soutamaan. Nyt hän meloo yksin ongelle — ei ole laskenut mukaan siskojaan, jotka eivät malta pysyä hiljaa veneessä —, meloo ääneti kaislikon rintaa pitkin, tarkastaa tyystin rantamerkkejä ja pudottaa vihdoin kiviriipan hiljaa pohjaan, niin hiljaa, ettei loiskahdustakaan kuulu.
— Nyt tulkaa te mustaselät!
Ikävä ei Ollia vaivaa hänen päiväkaudet yksin kaislikon rinnassa istuessaan. Sillä hän ei ole siinä yksin, kaislikon kalat ovat hänen seuranaan. Niihin hän on jo pienestä pojasta asti tutustunut, ja hän on oppinut ymmärtämään niiden tuumat ja häärinät, joten hän saattaa seurustella niiden kanssa. Toisia hän halveksii, toisille nauraa, toisia kunnioittaa, ja terästää itsensä voidakseen kilpailla niiden kanssa taidossa. Kun järvi oli rasvatyyni, hän näki kirkkaan meriveden läpi veneen reunalta noiden lukuisain tuttavainsa tummat selät, kun ne liitelivät, keikailivat tai pyrähtelivät hänen lieronsa ympärillä, ja hän saattaa silloin aste asteeltaan seurata heidän tuumiaan ja pyrintöjään. Mutta hänen ei tarvinnut nähdä kalojen haamuakaan voidakseen seurustella niiden kanssa, — hän tunsi heidän elkeensä kuuluvaisesta, joka veden pinnalla kellui, tunsi ne kourastaan, joka vapaa piteli. Ja vaikk'ei olisi kuuluvainen lekahtanut eikä vapa värähtänyt koko päivänä, hän silti seurusteli tuttaviensa kanssa.
— No kaikkia väkäleukoja, luikkikaa tiehenne, ei teitä tässä tarvita.