Ajattelematon, hupakko salakkaparvi siellä nyt elämöi kaislikon reunassa, sen huomasi Olli heti pienestä pinnan kihinästä, joka näytti kuin hienolta sateelta. Ja niistä Olli ei olisi ollenkaan välittänyt, niistä ei ollut muuta kuin mieliharmia ja ajanhukkaa.
— Kas noin, viilettävät sieltä ruohokosta kuin ammuttuina esiin, pistäytyvät pinnalla, painuvat pohjaan. — Jopahan äkkää taas muudan matosen, ja heti se tietysti koht hyökkää, tuo varomaton viiripää. Noin, näykkii, vetää — viheliäinen höperö; ei toki saa lieroa nielaistuksi, siksi on suu pieni, eipähän sitä mikään miettiminen estäisi — herkeä jo pois jyrsimästä, satut sinä kumminkin kärjenkin kohdalle… Enkö sitä sanonut…! Sieltä se nousee nyt avuttomana, suorana riippuu pitkästä alaleuastaan, olisit pysynyt syrjemmässä! — Ja toiset tietysti perässä, heti kun liero veteen ehtii, — on kuin heillä nyt olisi mikä itsemurhan yty. Hiiteen menkää, siinä vain olette esteeksi paremmille kaloille!
Mutta Olli ei käynyt kärsimättömäksi, hän tunsi salakkain huikentelevan luonteen, tiesi, että ei se parvi malta kauan yhdessä paikassa viipyä. Lentää heistä jonkin päähän yht'äkkiä tyhmä ajatus, ja silloin koko sakki lähtee uida lekottamaan johonkin epämääräiseen suuntaan, ilman mitään tarkoitusta. Huoletonta joukkoa, leikkiä vain koko elämä, — menkää!
Nyt Olli piti tarkasti silmällä kuuluvaistaan, vaikka se ei enää värähtele eikä leku niinkuin äsken. Mutta olisipa ihme, ellei iso ahven olisi heinikossa maannut väijymässä tuota löyhäpäistä laumaa ja ellei se nyt sieltä uisi esiin. — Aha, siinäpä olet jo! — Iskit lankaan pääsi, kyhmyjussi. Katsele nyt tarkempaan!
Hetki on jännittävä. Olli tietää, mitä tällä hetkellä ahvenen päässä tapahtuu. Se makaa ruohikon syrjässä ja miettii, miettii tarkoin. Se ei ollut oikein tietoinen toiminnastaan, kun äsken ampui lankaa vastaan, näki vain jonkin esineen ja tavoitteli sitä. Mutta nyt se on selvillä asemasta, näkee herkullisen lieron ja asettuu kyljikkäin sitä tarkastamaan — sen silmät ovat siksi sivulla, että se näkee syrjästä parhaiten. Makean näköinen esine tuo liero sen mielestä on, pehmeä ja lihainen… siinä kelluu, kuin ei miettisikään pakoa. Nyt ahven jo soutaa eväsillään yhdessä kohden, ikäänkuin hioen aseitaan, — Ollilla on sydän kurkunperässä. Kunhan vain ei nyt palaisi siihen mikään myöhästynyt salakkahölmö häiritsemään ahvenen tarkkaavaisuutta! Ei tule. Jo ui ahven huimaa vauhtia kohti, leväyttää kitansa.
— Nielaisi mahaan asti, se peto!
Ahven on Ollin ystävä. Sillä on lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan, se tietää minkä tekee, ja vaikka onkeen meneekin, niin se tekee sen tarkan harkinnan jälkeen. Suuri, kyhmyniskainen ukkoahven on kunnioitettava veden eläjä; seurakalana se ei ole mikään erityisesti iloinen, — siksi Olli istuukin ääneti ja vakavana, kun se kaislikon rintaan ilmestyy — mutta se ei silti käy ikäväksi, sillä siinä on luotettavuutta ja luonteenlujuutta.
Iloista seuraa ja ajan rattoa on Ollilla enin silloin, kun tuo muka viisas ja viekas särkiparvi saapuu hänen syöttiään kosimaan. Se pitää ensin hiljaiset neuvottelunsa veneen ympärillä, ui edes ja takaisin, poistuu ja palaa taas.
— Sukkelapäinen veijari olet, harvoin sinä koukkuun erehtyisit, ellet samalla olisi niin turkasen ahnas. Härnää vain, kyllä sinut tunnen, lopuksi et sittenkään voi voittaa kiusausta.
Aluksi särjet ilkkuen toisilleen virkkovat, että niin tuhmia me nyt emme ole, että tuohon syöttiin takertuisimme, — ehei, siellä on lihaisen ja makean madon sisässä terävä teräs, — ehei! Vieressä voi käydä, voihan nokallaan kosketellakin, kunhan vain ei suuhunsa ota. Niin ne tuumivat, ja siksi ne selvästi kiusoitellen heiluttavat koukkua, niin että kuuluvainen väräjää.