Mutta sitä tehdessä mesi valuu suuhun, ja jopahan joku nuoremmista arvelee: Eihän tuo nyt mahda vettä ylemmäs viedä, jos varovasti laidasta vähän maisteleekin. Se näpäisee hiukan, ja onnekseen sen tekee; makeata oli — turkanen, kun oli hyvää. Maistetaanpas toinen kerta, varovasti vain — hei kun onnistaa! Särkeä oikein naurattaa ajatellessaan kalamiehen kiukkua, ja se tekee leikkisän ehdotuksen: Jyrsitään pois koko mato raudan päältä… jos tuossa muuten mitään rautaa lieneekään. Ja ennen pitkää koko särkiparvi onkin siinä puuhassa, yksi nykäisee yhtäältä, toinen repäisee toisaalta, ja niin nauretaan onkijalle, joka vetää ja suuttuu.
— Mestareita olette, mutta tulee se erehdys! — Olli panee lieron hyvin herkästi ongen väkään.
Särjet ovat jo innostuneet, ne kilpailevat urheilussaan, ja into voittaa kohta viisauden. Sillä yht'äkkiä koko särkiparvi hajaantuu säikähtyneenä ja miltei jähmettyneenä. Nyt se tapahtui, onnettomuus. Lähti yksi tovereista liian läheltä maistelemaan lieron makeinta päätä: tarttui… koetti vapautua, painui pohjaa kohden… mutta siristellen ja päristellen sen täytyi seurata petollista syöttiä ylöspäin — ja hävisi vesirajasta… Kamala hetki, kylmä hiki kihoaa särkien suomusten alta…
— Pääsit tällä kertaa, mutta tulet sinä uudelleen. Juuri vesirajassa on särkiveitikka potkaista säväyttänyt pinnasta, onki on hellittänyt, särki on pelastunut. Lupsahdus on kuulunut pelästyneeseen särkiparveen, ja yht'äkkiä on ilmestynyt toveri siihen takaisin. Mutta minkä näköisenä! Suupieli on revennyt, sitä kihelmöi ja kangertaa, ja tukahduttavalta tuntuu — siellä ylhäällä ei saanut hengitetyksi, ei nähnyt mitään, kirkasta oli ja kuivaa, uh, uhuh…!
Olkoon koko petollinen herkku, päättelevät nyt särjet ja lähtevät haavoitetun raukan seurassa uimaan ulapalle. Mutta matkalta pyörähtää sentään yksi ja toinen takaisin; se on saanut maistetuksi sitä makeata syöttiä eikä voi vastustaa kiusausta — eihän se mitään tee, kun varovasti laidasta repii. Kohta on koko särkiparvi siinä taas, haavoitetut ja kaikki, ja Olli huomaa, kuinka ne oikein kiukussaan nyt jyrsivät ja narraavat. Jo häviää taas yksi heidän joukostaan yläilmoihin eikä lupsahdakaan takaisin. Hetken tyrehdys. Mutta eivät malta toiset heittää enää näykkimistä pois, he ovat liiaksi päässeet makuun, himo on voittanut viisaatkin, ja niinkuin hölmöt salakat nyt viekkaat särjet antavat onkijan vetää itsensä veneeseen. Himo viisaan villitsee!
Sitä seurustelua voi kestää päiväkauden, eikä tule Ollille ikävä, sillä yhä uusia viekkauden ilmeitä hän keksii vedenalaisissa tuttavissaan, ja hänen täytyy miettiä keinoja niitä nolatakseen.
Mutta väliin tapahtuu taas siinä seurustelussa äkillistä vaihtelua, — Olli oivaltaa heti, mistä se johtuu. Ohikulkeva säynäjä, joka on olevinaan ymmärtäväinen ja kokenut, on hetkeksi pysähtynyt tuota särkien uhkapeliä katsomaan ja luulee kohta keksineensä, missä vika on niin monen onnettomuuteen. Särjillä on liian vähän voimaa, se päättelee, ne raukat seuraavat tuollaista pientä matoa, sen sijaan että madon pitäisi seurata heitä. Jos sen tempaisisi oikealla kalan voimalla ja vetäisi alas, niin miks'ei se tulisi. Ja säynäjä päättää näyttää, kuinka on meneteltävä, näyttää särjille vain esimerkin vuoksi. Se puljahtaa keskelle särkiparvea, joka epäillen ja ihmetellen vetäytyy syrjään; se käännähtelee, levittelee eviään, ikäänkuin neuvoen, että näin sitä pitää, ja tarraa sitten syöttiin kiinni — painaa alaspäin, lähtee uimaan… Särjet katsovat tuokion kysyvinä, mutta jo päästävät naurun, niin että pyrstöt väräjävät. Sillä tuossahan nousee pintaan tuokin tyhmän ylpeä, voimistaan kerskuva säynäjä.
— Senkin hölmö, luotapas siinä voimiisi!
Vaihtelevaa seurustelua yhä kestää. Mutta yht'äkkiä se taukoo, ei tunnu olevan yhtään päätä enää koko kaislikon rinnassa. Mitäs tämä on, — Olli katsoo aurinkoa, ei ole vielä sydänpäivän aika, ei ilmaise sitä aurinko eikä vatsa. On mahtanut hauki tulla siihen yksille apajille ja karkoittaa kaikki tuttavat, pikkukalat. Vai sinä, lahden poliisi, kiilusilmä harvahammas! Matosesta et välitä, halveksivasti sitä katselet, särkiä vain vaanit. Luulitko niiden jääneen tähän sinua odottelemaan — kyllä kai!
— Ka niin, asetu vain nyt siihen kaislikon sisään liikkumattomana kuin vanha ranko vahtimaan… olet nukkuvan näköinen, mutta ahnaasti silmäsi palavat, sen kyllä tiedän…