Olli nostaa kiviriipan ja meloo hiljaa kaislikon rintaa pitkin toiseen pohjukkaan, jossa hän taas tapaa vanhat tuttavansa. Siellä salakat, särjet ja ahvenet jatkavat seurustelua vanhassa tai uudessa muodossa, toisin tempuin ja vehkein vain, ja leveät lahnanpojat tai teräväeväiset kiisket tuovat yhä uutta vaihtelua seurusteluun. Hauskasti kuluu Ollilta päivä, ja kun hän vihdoin meloo takaisin venevalkamaan, hän ajattelee melkein kaivaten tuota vilkasta seuraansa.
Mutta samoihin aikoihin näkyvät jo hailinpyytäjätkin purjehtivan kotiin mereltä päin. Olli muistaa, että vuoden perästä jo hänkin soutelee noita raskaita silakkaveneitä kauas ulkoluodoille. Minkähänlaista seuraa siellä tapaa, pääseekö ulkomeren eläjien kanssa yhtä hyvään tuttavuuteen kuin kotilahden kaislikon asukkaiden?
IX.
ERÄS JOULUKUUN RETKI.
Ohimennen oli saaristossa usein mainittu muutamasta Pohjolan veljesten tuonnottain tekemästä reissusta Viroon, ja sitä oli sanottu uhkarohkeaksi retkeksi, — kiittäkööt onneaan, että siitä hengissä pääsivät! Joulukuussa, lumen aikana, miehet olivat lähteneet haileja kaupalle, ja hullusti oli ollut käydä, tietäähän sen, ei jahdilla purjehtiminen lumituiskussa ja pakkasella enää ole mitään leikkiä. Niin oli sanottu, mutta en ollut tavannut ketään mukana olleista, joka siitä retkestä olisi tarkemmin kertonut, he olivat taas kaikki merellä. Vihdoin Lommin Matti koteutui Pitkäänpaateen; huono oli ollut rahdin saanti, hän valitti, siksi hän nyt jätti jahtinsa Kuorsaloon ja palasi kalanpyyntiin. Utelin Matilta siitä joulukuun reissusta.
— Johan te tunnutte siitä kuulleen, hän väitti.
— En ole kuullut muuta, kuin että teille oli hullusti käydä, — mutta miten?
— Mitenkäpäs muuten, kuin että haaveri tehtiin. Viroon oltiin muka matkalla sillä pohjolaisten "Toivo" laivalla, ja Viroonhan sitä lopuksi tultiinkin, mutta huononlaista matkaahan se oli, tuhannen markan vahingon se meille teki.
— No kerrohan alusta loppuun.
Matti asettui kahdareisin jakkaralle, — puhumaan hän ei ole vastahakoinen, mielellään hän yleensäkin suunvuoron pitää. Itse retken hän kumminkin kertoi mielestäni liiankin lyhyesti — syrjähyppyjä mieli aina tekemään, ei lie sitä matkaansa sentään niin kovin ihmeellisenä pitänyt —, mutta koetanpahan jutella sen retken tässä samaan tapaan kuin sen Matti minulle puhui.