— Vähän myöhänlaiseenhan sille retkelle tuli lähdetyksi, joulukuu taisi olla kohta puolessa, koskahan aatto oli, kun sieltä kotiin palattiin. Mutta piti saada vaihdetuksi perunoihin ne hailit, — meillä oli "Toivossa" neljän miehen haililasti, nimittäin Pohjolan veljesten, Eetun ja Eemelin, minun ja sitten sen Virkin Kallen — oletteko sattunut näkemään sitä Virkkiä?
— En ole sattunut, mutta kuullut siitä vähän olen.
— Olisi se nähtäväkin, varsinkin toinen poskiluu, se on näet litteä ja vinossa. Muistan minä senkin ajan, kun se oli suora ja kaunis, — mutta se oli Kalle aina ruma suustaan ja paha tappelemaan, ja niin muutamassa tappelussa siltä kerran kasvot särkivät. Oli kiusoittanut vankempaansa miestä muutamissa häissä tuolla Loimolassa — se on mantereella talo, joka kuuluu saaneen nimensä siitä, kun ennen vanhaan Virosta haetut viinat siihen ensiksi tuotiin ja siinä juoda loimoteltiin. Siellä oli härnännyt Kalle ja sanonut, että "sinulla on niin paha akka". Toinen ei siitä vielä suuttunut, oli vain vastannut, että "onhan sinulla parempi". Mutta kun Kalle vain väkätti, että "sinulla on niin ilkeä koirakin", niin jo syttyi tappelu, ja Kalle joutui alakynteen. Mies kopristi häntä tukasta ja takoi Kallen naamapuolta lattiaan, takoi, takoi, niin että poskiluu litistyi…
— Te olitte siis kaikki neljä siinä laivassa?
— Niin, neljään pekkaan lähdettiin Martinsaaresta ja ajettiin merelle. Oli sievoinen pohjoistuuli, myötäiseen mennä hyristettiin, ja muistan vielä, kuinka Virkin Kalle siinä muka rohkeana rehenteli ja lauloi nenäänsä, että
Pohjan tuuli se puhaltaa ja mastipurje se huiskaa. Eikä niin rakasta uutta kultaa, ettei vanhaa muista…
— Niin lauleli päiväiseen aikaan, mutta eihän sitä päivää joulukuussa enää paljon ole, pimeä tapasi merellä. Ja mitenkä siinä tuuli lie reistaillut ja pyöritellyt, en tiedä, seuraavana aamuna huomattiin, että oltiinkin Narvanjoen suulla. No mitäs siitä, päätettiin viedä lasti Narvaan, ja sieltä otettiin sijaan 160 tynnyriä perunoita, — ne ovat sen puolen perunat hyvin hyviä ja varsinkin siemeniksi. Pian oltiin paluumatkalle valmiit, — se oli iltapuoli päivää ja Pohjolan Eetu oli maissa laivan papereita selvittämässä, — ette taida tuntea sitäkään Eetua?
— Enpä tunne.
— Se on mies kuin herra, väleen sille aina paperit selvitetään, vaikka onkin harvapuheinen mies. Pulska mies, oikein tyttöjen herkku, — aina kun on satamaan satuttu ja siellä tanssit hommattu, niin pyörälle se on Eetu kiertänyt tyttöjen pään, olivatpa suomalaisia tai virolaisia. — Käytiin sitten seuraavana kesänä tämän silloisen retken jälkeen Eetulle Suursaaresta morsianta hakemassa, ja saaren komeimman tytön se muijakseen sieppasikin. Ja siellä kun tanssit pidettiin ja Eetu morsiamensa kanssa sillalle lähti, niin kelpasi sitä syrjästäkin katsella…
— Hän siis teidän paperinne Narvassa selitti?