— Niin, hän kun oli laivan omistajakin, — me sill'aikaa hiljalleen hinasimme jahdin joen suuhun. Mutta silloin rupesi satamaan lunta eli lumiräntää, ja me jo tuumasimme, ettei nyt lähdetäkään yöksi merelle, vaan jäädään aamuun asti siihen möljän päähän. Ruvettiin jo nuoria pollareihin sitomaan. Mutta möljällä seisoa jökötti silloin sataman vahti, Sompa nimeltään, ja hän kävi nauraa hohottamaan, että vesisadettako ne miehet pelkäävät, laskekaa vain selälle. Samassa tuli Eetukin siihen sitä väittelyä kuulemaan, ja häntä suututti Somman nauru. Antaa luistaa merelle, virkkoi hän, ja me irroitimme taas köydet ja oikaisimme täysin purjein ulos satamasta.

— Mutta siellä merellä olikin sillä kertaa vähän muuta kuin vesisadetta. Lunta pyrysi niin sakeasti, ettei saanut silmiään auki, ja pohjoisesta kävi ihan ilmeinen myrsky, — ei sitä joella tiedetty aavistaakaan. Purjeet ja nuorat jäätyivät jo kohta kankeiksi, reivata ei voinut, ja tukala niitä oli hoitaakin, mutta koetettiin kumminkin luovia vastaiseen. Ja Tytärsaaren kohdalle tultuamme emme enää voineet luoviakaan. Yötä vasten oli näet pakkanen kiihtynyt — sitä kuuluu olleen sinä yönä 15 astetta merelläkin, — laiva rupesi käymään jäähän, kun meri myötään loiski sen yli, joten ei voinut kannella liikkua eikä kääntää purjeita. Niitä koetettiin kyllä vähentää; henkeni kaupalla minäkin luistelin siellä jäätiköllä, mutta purjeita ei saatu alas, ainoastaan staakseilin sain puoliväliin riuhtaistuksi. Mutta laiva purjehti vielä, vauhti oli kova, ja me koetimme siinä pilkkopimeässä kompassin avulla päästä Suursaaren alle tuulen suojaan, — oletteko käynyt Suursaarella?

— Olen, — sen etelärannalla ei ole satamapaikkaa.

— Ei ole, mutta olisihan siinä sentään ollut maan suoja pohjoismyrskyltä, aamulla olisi sitten koetettu miten kuten päästä satamaan. Oltiin jo ehkä kilometrin tai parin päässä saaresta, mutta silloin myrsky repi meiltä purjeet, — ihan repäisi halki ja rievuiksi mastopurjeet ja sitten katkaisi keulapuomin. Silloin me siunasimme, sillä nyt oltiin myrskyn vallassa. Kallekin rupesi jo kohta tunnustamaan syntejään ja lupasi kaiken maallisen tavaransa sille, joka vielä uskaltaisi sanoa, että siitä sentään pelastutaan. Rehentelee mies muuten ja kehuu ja haastaa tappelua, jos et häntä usko, mutta eipä nyt enää laulattanut se pohjan tuulikaan…

— Tuli totuus ilmi.

— Tuli. Mutta ei se muistunut laulu mieleen meille muillekaan, eikä nälkäkään, vaikk'ei ollut syöty sitten kun Narvassa aamulla. Pohjolan Eemelistä kuuluvat levittäneen juttua, että hän olisi itkenyt, mutta siinä ei ole mitään perää. Kalpea hän kyllä oli, mutta karttaa se vain tutki ja kompassia eikä puhunut mitään. Mutta Eetu seisoi liikahtamatta ruotelin ääressä, — hän muka piti perää, vaikka sitten huomattiin, että ruotelikin oli jäätynyt ihan liikkumattomaksi. Ruoripuu mahtoi kumminkin vähän antaa perään liitteistään, ja Eetu piteli siitä hievahtamatta kiinni. Muutamia kertoja tuuli viskasi hänet siitä irti, ja mies liukui jäätynyttä peräkantta myöten, kunnes kupsahti purjetta vastaan — onneksi olivat ne jäätyneet räsyt siinä, ettei mies mereen syössyt. Mutta siitä hän kapusi aina takaisin ruotelinsa luo ja seisoi siinä, kunnes vihdoin saappaat jäätyivät kiinni. Ja lienevät ne jäätyneet jalatkin, koska häneltä seuraavana talvena lähti nahka molemmista jaloista.

— Ei toki kaatanut myrsky laivaanne, vaikka siinä kaikki niin jäätyi?

— Ei kaatanut. Se staakseili, joka minulta oli jäänyt puoliväliin repottamaan, se siinä vielä repotti ja veti, niin että laiva kulki keula edellä eikä päässyt kupeittain kuppelehtamaan. Enkä luule, että laiva olisi muutenkaan kaatunut, — sillä juuri jää muodosti jonkinlaiset suojavarppeet laivan molemmille puolille. Ette usko, mutta totta se on, että laitain ulkopuolelle sinä yönä kasvoi ainakin metrin paksuiset jäämuurit, ihan kuin siivet pyörälaivaan, se vain erotusta, että ne ulottuivat keulasta perään saakka, ja ne estivät laivaa kaatumasta. Se se jäätä oli, — koko kansikin, aivan reelinkiä myöten, oli yhtä ainoata jäätä, joka paksuni myötään, kun aalto laivaa valeli. Mahdotontahan siinä oli liikkua, heti olisi luistanut mereen.

— Missä te miehet sitten oleskelitte?

— Kajuutan edessä seisoimme — siihen jäi jonkinlainen sola, — ja pidimme kiinni, ja olimme kajuutassakin, sitten kun se oli saatu tyhjäksi. Jo alkutaipaleella meri näet löi ikkunat rikki ja ajoi vettä sisään. Sitten yöllä me kirveellä puhkaisimme reiän kajuutan pohjaan, joten vesi valui ruumaan, sekä pistimme lautoja säkkiin ja naulasimme ikkunain eteen, ettei aalto päässyt valtoimenaan sisään. Siellä sitten pimeän päässä, likomärkinä ja jäätyneinä kökötettiin, ei saatu tultakaan, kun kaikki oli kastunut, — ja Eemeli koetti pilkkopimeässä yhä tutkia merikorttejaan. Eikä puhuttu paljon mitään koko pitkään yöhön, — sillä pitkä se oli. Aina väliin kysäistiin sentään Eemeliltä, että "vieläkö merta riittää, kunnes päivä valkenee". Sillä sen me tiesimme, että jos myrsky meidät yön aikana maata vasten räjäyttää, silloin meitä ei pelasta mikään, mutta jos valoisaan aikaan ajautuisimme Viron rannikolle, niin olisihan vielä toivoa, että laivanhylystä jotenkuten hengissä päästäisiin. Mutta ei osannut Eemeli vastata muuta kuin että "niin kauanhan sitä merta riittää, kunnes ranta tulee vastaan".