— Pitkä se yö oli, mutta vihdoin rupesi kumminkin aamu valkenemaan. Sitä katselimme ulkona kannella, mutta sitä ei ollut ilo katsella. Sillä meri ärjyi entisellään, lunta tuprusi ja laiva oli kuin suuri jäämöhkäle, jota myrsky iltikseen kuljetti. Yht'äkkiä näimme silloin edessämme matalan — sen tunsimme heti mahtavasta kareesta, vaikk'ei kallioita ensin näkynytkään — ja sitä kohden ajautui laiva. Niin oli korkea se kare, ettei maata sen takaa näkynyt, vaikk'ei maa enää ollut kaukana. Silloin tuntui pahalta sydänalassa, ja ensi kerran silloin Eetukin äännähti ruotelin äärestä: — Nyt kajuuttaan, pojat, sillä tuo täräys se meidät muuten viskaa mereen. Siihen jätti kiinni jäätyneet saappansa ja juoksi kajuuttaan. Me toiset perässä minkä ennätimme, ja ovi läimäytettiin kiinni. Ja siinä istui nyt vastakkain neljä miestä; toisiaan silmiin katsottiin, mutta ei sanaakaan puhuttu, odotettiin vain tärähdystä. Ja taisipa jokainen siinä itsekseen ajatella, että nyt se viimeinen hetki on tullut…
— Mutta se ei tullut?
— Ei. Tuokion kuluttua kuului kyllä karkea jyrähdys keulan alta, laiva tärähti, jää vongahti. Kului silmänräpäys, jo kuului toinen jymähdys perästä, se hyppäytti meitäkin, mutta taas oli kaikki hiljaista. Me katsoimme toisiamme silmiin kauan aikaa, ja jo vihdoin kysyimme, että "mitenkäs kävi?" Kiivettiin taas ylös kannelle: laiva oli luistanut karin yli. Se paksu jääkuoriko lienee auttanut, että laiva luisti matalan yli, vai muutenko meitä onni nykäisi, en tiedä. Mutta keulan puoleen kun silmäiltiin, niin siinä oli edessä asuttu ranta, jossa jo ihmisiä näkyi liikkeessä hankkiutuen meitä pelastamaan, — siinä oli aivan lähellä oikea meripelastusasema. Laivamme pääsi melkein lähelle rantaa, ennenkuin tarttui kiinni, ja siitä virolaiset auttoivat meidät helposti maihin. Heidän kanssaan yhdessä ruvettiin sitten kohta laivaa irti varppaamaan, tyhjennettiin perunalasti, myytiin mitä kaupaksi saatiin, loput työnnettiin mereen ja irtaantunut laiva vietiin suojaiseen satamaan.
— Entä miehet?
— Hätäkö siinä meillä miehillä enää oli. Akat lämmittivät saunan, ja siihen meidät vietiin sulamaan. Mutta siellä se sittenkin oli minulle tulla viimeinen kumma: oli mennä puhelahja! Kiipesin nähkääs ensimmäisenä kuumalle lauteelle, — niin jäätyneenä kuin olinkin, en edes lämmintä ryyppyä ollut saanut. Juttelen siinä parhaillaan, niin jo tunnen yht'äkkiä, että kouristaa leukapielistäni, ne jähmettyvät ihan kokonaan, en saa suutani auki enkä kiinni, eikä sanaakaan lähde. Arvaatte sen hätäni, — minä kun olen puhelias mies! Rupesin kurkustani huutamaan minkä ääntä sain ja heilutin käsiäni. Jo älysivät toiset tuskani, hieroivat kaulasuoniani ja leukapieliäni, ja niin vähitellen taas suli puhekyky. Mutta eipä noussut enää Eetukaan, vaikka on vähäpuheinen mies, lauteille, ennenkuin oli vähitellen raajojaan sulatellut.
— Tuliko "Toivosta" enää kalua?
— Vielä tuli, seuraavana keväänä se haettiin kotiin ja korjattiin. Mutta me miehet ajoimme jo joulun alla rautatietä Pietarin kautta Viipuriin, sieltä hevosella kotiin, ja aatoksi saareen saavuttiin, niinkuin sanottu oli. Rantavedet olivat silloin jo täydessä jäässä, reellä ajettiin, mutta muutamassa salmessa meiltä kumminkin vielä hevonen putosi jäähän. Sekin saatiin ylös — ja siinä oli sitten sen retken loppu.
X.
KÄYNTI HANHIKIVELLÄ.
Merellä kävi loiva aallokko, mutta tuuli oli pysähtynyt, ja melkein hervottomina lepattivat purjeet veneen verkalleen lipuessa eteenpäin vanhaa vauhtiaan, jota airoilla hiukan autettiin. Taivas oli pilvessä, joskus vain päivä pilkisti kuulakkana pilvenraosta; mutta lounaisella taivaanrannalla kulki mustanharmaja ukkospilvi. Jos se sieltä rupeaisi nousemaan, voisi siitä tulla tuulta tarpeeksi, ehkä liiaksikin, sillä ukkostuulen rajat ovat usein hyvin epämääräiset. Mutta se ei noussut, kaukana missä lie kulkiessaan jyrissyt ja satanut, meitä se ei ehättänyt.