Pehmeästi vain kellui veneemme aallokossa, töksähti väliin laineenharjaa vastaan, mutta vaipui kohta taas hiljalleen, kuin uinuen, solumaan. Ääneti istuivat veneessäolijatkin, katsellen tuota tummaa luontoa: meri oli musta ulapalle silmäillessä ja näytti jo kappaleen matkan päässä yhtyvän taivaanrantaan. Rannikon ääriviivat, joita lähestyttiin, olivat jonkinlaisen epäselvän hämärän peitossa, vaikka ne eivät kaukanakaan olleet. Saarten muuten vihreä, kesäinen puku näytti sekin harmajalta, tuskin erotti metsää kalliosta. Jokin kaukainen vene pakeni saaren taa, muuten meri oli ihmeellisen autio, ei näkynyt purjetta, ei edes kalalokkia lentämässä.
Mikä voimakas muisto, mikä tuttu mielikuva yhtyy tähän luonnontunnelmaan? Koetin kauan sitä selvittää itselleni, samalla kun tuo tunnelma yhä voimakkaammin kietoi minut valtoihinsa. Olen elänyt ennen nämä samat hetket, tuntenut juuri samat mielikuvat, hiukan raskaat, hiukan utuiset ja uuvuttavat. Missä, milloin? Tuo meren tumma väritys, ukkospilvi purjeen takana, sen alla harmajaan häipyvä rannikko, veltot purjenuorat, airojen verkkainen loiske, ulapan raskas äänettömyys…? Tuo ennen eletty tunnelma on niin elävästi mielessäni, etten voi sitä erottaa nykyisestä.
Miten? — tunnelmanihan kehittyy nykyisyyttä pitemmälle. Minusta tuntuu, että tätä meren ehdotonta hiljaisuutta, tätä unettavaa, liikkumatonta valaistusta täytyy seurata raju purkaus, järisyttävä mielenliikutus, melu ja hälinä. Miksi, mistä se tulisi? En tiedä, mutta hipiässäni tuntuu kuin sitä vastaan olisi tuprahtamassa kylmä ryöppy, sadekuuro, rakeita… Rakeita! — niinhän toki. Rakeita ja myrskyä ja pimeätä! — sehän on ilmielävästi Hanhikiven retki, jonka muisto minut on vallannut, vaikka en sitä heti saanut itselleni selvitetyksi. Muisto ajoilta lähes kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruudenmuisto kotoiselta Pohjanmaalta, kaukaisesta seudusta. Sitä retkeä en ole muistanut vuosikausiin, nyt se on pienimpiä yksityiskohtia myöten mielessäni, elävänä kuin eilinen päivä. Nyt näen jo eroavaisuudetkin sen silloisen ja nykyisen tunnelmani välillä. Silloin Pohjanlahden loivat hiekkarannat ja vaivaiskasvuiset näreiköt, nyt Suomenlahden syvät vedet ja jyhkeät kalliorannat. Silloin nuori, heleänraikas mieli, jonka luonnontunnelma vain hetkeksi ilostaan taltutti, nyt huoltenraskas arkimieli, joka kerran poikkeukseksi on ehtinyt vaipua vapaaseen tunnelmaan…
Mutta ne eroavaisuudet hupenevat pois, mielialan voimakas yhteisyys pitää minut vallassaan ja panee minut siihen yhä syventymään. Ja minä rupean sen pakosta muistelemaan alusta loppuun tuota silloista retkeä ja sen tapahtumia. Mieleni käy hilpeäksi muistoista, leikkisästi kerron venekumppaneilleni tuon silloisen Hanhikiven retken.
Kerron sen tässäkin.
* * * * *
Se tapahtui sinä suurena raesadekesänä, jolloin, niinkuin kaikilta kulmilta maata sanomalehtiin kirjoitettiin, pääskysen munan kokoiset rakeet särkivät ikkunat kaupungeissa ja löivät lakoon kaikki viljat maaseudulla. Ja juuri sellaiseksi raekuuropäiväksi sattui käyntimme historiallisesti kuuluisalla Hanhikivellä.
Tuo Hanhikivi on, niinkuin sanottu, Pohjanlahdessa, Pyhäjoen suun edustalla oleva pieni merisaari. Siihen väitetään Pähkinäsaaren rauhan jälkeisen pohjoisen rajan Ruotsin ja Venäjän välillä aikoinaan päättyneen, mutta tämä kysymys on, tai oli ainakin silloin vielä, varsin epäselvä ja riidanalainen kysymys; puuttui näet kaikkea varmuutta siitä, mikä ikivanhojen asiakirjojen mainitsema "Petäjoki" on ollut, joka laski vetensä "Pohjoiseen mereen" ja jota myöten rajan olisi pitänyt kulkea — toiset arvelivat sen yhtä todennäköisesti voineen olla Kuolan niemimaalla kuin Keski-Pohjanmaalla. Mutta se riita nyt ei oikeastaan enää kuulu tähän. Pääasia on, että me, ystäväni Akseli C. ja minä, molemmat saman vuoden ylioppilaita ja historiallisia tieteitä harrastavia nuoria miehiä, olimme Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatteina jalkapatikkamatkalla Salon kihlakunnassa ja jouduimme siten eräänä kauniina päivänä myöskin Pyhäjoen pappilaan, jossa tietysti tuli puhe Hanhikivestä. Kerrottiin siellä vielä muutamassa kalliossa näkyvän "piiruja" ja "juovia", joita ehkä voitaisiin pitää muinoisen rajan hakattuina merkkeinä — niitähän meidän tietysti piti lähteä näkemään ja tutkimaan.
Se tehtävä nyt ei oikeastaan kuulunut meille, joiden oli vain määrä kokoilla taloista vanhoja "kivitalttoja", ruostuneita miekankahvoja tai vaskisia kynttilänjalkoja ja käydä mäkilöillä katselemassa, kertomassa ja piirustamassa lapinraunioita, hiidenlinnoja tai jatulinleikkejä. Mutta hipaisihan Hanhikivikin sentään meidän tiedettämme, ja pappilan puhtoisilla patjoilla yön makeasti levättyämme lähdimme eräänä aamuna reippain mielin purjehtimaan joensuulta merelle, — pappilan nuori maisteri lähti purjeveneellään meille toveriksi ja saattajaksi.
Oli mitä ihanin kesäilma, tuuli juuri sen verran, että liikkeelle päästiin, ja Pohjanlahden aava ulappa lepäsi rauhallisena ja hymyilevänä edessämme, ikäänkuin hekumoiden kylpien siinä lämpöisessä päivänpaisteessa. Tunnin pari purjehdittuamme pääsimme perille Hanhikiveen ja samoilimme sen ristiin rastiin, puikahdellen pensaikkojen lomitse ja tarkastellen saaren kaikkia kiviä ja kallioita: Mitään merkillisempiä "piiruja" emme löytäneet, ainoastaan mielikuvituksen lisä-avulla saatoimme tulkita hakatuiksi merkeiksi joitakin sammaltuneita kallionuurteita. Mutta pääasiahan olikin, että sen olimme "konstateeranneet". Ja istuttuamme vielä hetkisen saaren lännenpuoleisella kalliorannalla, ihaillen meren suurta rauhaa, lähdimme keskipäivällä paluumatkalle Pyhäjoen suuta kohden.