Oli tyyntynyt melkein kokonaan, väliin vain hieno tuulenhenkäys pullisti purjeita, mistä syystä airoilla auttelimme vauhtia. Kävi loiva maininki, ja siihen aina toisinaan vene töksähteli. Kiirettä meillä ei ollut mihinkään, herttaista oli kellua siinä paahtavassa paisteessa. Iloinen keskustelumme vähitellen talttui, omituinen uupumus ja rauha valtasi mielet. Ja luontokin tuntui vaipuvan samaan unelmaan. Meren peitti ikäänkuin hallava huntu, ilman täytti autereinen harso, se kaikki painosti silmäluomia ja oli vaivuttaa miehet nukuksiin.

Yht'äkkiä silloin joku tovereista tuli silmäilleeksi purjeen alta itäiselle taivaanrannalle, ja siellä oli jo taivas ja meri aivan toisennäköinen kuin meren puolelta: paksu, musta pilvi nousi nopeasti sinilaelle, meri ja maa sen alla näytti tummalta ja synkältä ja koko luonto ikäänkuin aleni ja hämärtyi. Vielä oli aivan tyyntä, mutta vakava ukkonen myrskyineen oli ilmeisesti tulossa. Se antoi vauhtia airoihin, jotka äsken nekin olivat hervahtaneet, miehen voimalla kiskottiin nyt raskasta purjepurtta joen suuta kohden. Keskustelu oli edelleen pysähtyneenä; perämies käänsi purjeet toiselle kyljelle, sillä vihuri näytti olevan tulossa maalta päin; mutta hervottomina purjeet yhä lepattivat, ja omituinen painostava odotuksen tunne, levon ja myrskyn välinen tunne, valtasi luonnon ja mielet. — Juuri tuo tunnelma oli äsken tuntunut niin tuttavalliselta.

Mutta kauan sitä vihuria ei enää tarvinnut odottaa, se tuli jo pilven alta mustana juovana selkää pitkin, karahti kuin leveä ratsastajarintama nuolennopeasti eteenpäin ja syöksyi purjeita vastaan. Airot pois, miehet ylälaidalle istumaan, sillä alalaita jo ryyppäsi vettä. Tuli siinä nyt vauhtia veneeseen äskeisen kellumisen jälkeen; koskena kohisi keula, masto notkistui ja puomi painui, ja nopeasti etenivät meriluodot ja lähenivät joensuun matalat rannat. Sitä kesti muutamia minuutteja, enintään viisi, ja sillä vinhalla vauhdilla arvelimme jo pääsevämme lahteen, maan suojaan, ennenkuin varsinainen ukonilma repeäisi päällemme. Mutta pilvi nousi myös samaa huimaa vauhtia, niin, vielä huimempaa; mantereen puolella jo satoi, koko rannikko häipyi näkymättömiin, ja kohinana se ryöppy läheni pientä alustamme. Ja siinä se jo oli. Kerran paukahti, niin että vene tärähti ja sydän hytkähti, ja samassa oli tuulen lennättämä raekuuro niskassamme.

Niitä tuli tuumanpaksuisia rakeita kuin sadastatuhannesta kuularuiskusta luoteja, ne ampuivat veteen ja veneeseen, niin että korvat huumaantuivat, ne pongahtelivat purjeisiin, räiskivät ja loiskivat. Kasvojaan täytyi varoa, sillä rakeet pieksivät kuin suuret haulit — tuota pikaa veneenpohja oli sormenpäänkokoisten jäitten peitossa, ja uusia tuprutti myötään musta pilvi. Paukkuiko ukkonen edelleen, sitä en muista, enkä luule sen monta kertaa jymähtäneen, sillä salamoita ei ainakaan näkynyt muita kuin ne pari kolme, jotka silloin aivan alussa välähtivät. Pimeäksi sitä vastoin kävi kaikki, niin pimeäksi kuin voi käydä syksyinen yö — ja kumminkin oli keskikesän keskipäivä. Veneenlaitoja ulommas ei nähnyt mitään, se oli kaikki yhtä sakeata raekuuroa ja veden räiskettä. Pilvi oli peittänyt auringon ja verhosi koko luonnon, ja se oli niin musta ja näytti olevan niin matalalla, että se aivan tuntui rutistavan meidät alleen.

Mutta vene purjehti yhä, kiisi tulista vauhtia eteenpäin, ja miehet koettivat tähystää, näkyisikö maan merkkejä, että tiedettäisiin kääntää lahden pohjaan — tuossa se juuri olisi ollut käännettävä. Ei näkynyt mitään, ei keulapuomia edemmäs, — ja alus syöksyi myrskyn voimalla matalikkoon päin. Odotimme joka hetki, että se karahtaisi rannan hiekkapohjaan — sääli venettä, sillä se menisi tietysti säpäleiksi, miehet siitä ehkä aina pelastuisivat, jos matalaan tultaisiin. Huomasin, kuinka Akseli jo varusti olalleen pienen laukkumme, jossa olivat muistiinpanomme ja karttamme ja piirustuksemme, — mies tuumi varmaankin, että nuo tästä toki täytyy pelastaa. Mutta sanaakaan ei puhuttu.

Yht'äkkiä perämies kumminkin päättää muuttaa kurssia, ohjatakseen lahden pohjaan; hän lienee vaistomaisesti tuntenut, että nyt ollaan joen suulla. Höllitettiin purjetta, oli täysi laitainen, ja vauhti kiihtyi yhä. Mutta sitä pahemmin kallistui venekin, laita kulki pitkät matkat vesirajan alla ja purje veti.

— Laske purjetta! kuului vihdoin huuto, ensimmäinen sana koko myrskyn aikana.

— Se ei kulje…

Pappilan purjeveneeseen oli äsken muutettu uudet "skuutti"-nuorat, ja kun ne nyt olivat kastuneet ja turpuneet, eivät ne siinä kauheassa painossa enää juosseetkaan blokkien läpi, vaan hakaltivat, kangertivat… Eikä vene enää kääntynyt vastaiseen, niin oli jo laita veden alla, sellainen oli paino märissä purjeissa.

— Katkaise puukolla…!