Minä olin jo pystyssä puukko kädessä viiltääkseni poikki kankean köyden, — aioimme laskea purjeen valloilleen. Mutta samassa tavallista vinhempi puuska painoi purjeen veteen, vene viskautui kumoon, me suistuimme suin päin sulaan veteen…
Enpä ole ennen enkä jälkeen koskaan luullut olevani niin lähellä viimeistä hetkeäni kuin siinä silmänräpäyksessä. Olihan pilkkoisen pimeä, ei ollut aavistustakaan, missä päin olisi ranta ja kuinka etäällä, ja kaatunut vene oli uponnut… Pinnalla koetettiin pysyä, mutta raskaat saappaat ja märät vaatteet vetivät alaspäin.
Silloin kuului läheltä ääni:
— Tässä on pohja…
Se siunattu Pohjanmaan rannikko on toki niin pitkältä matalaa, että siinä pohjan löytää, kunhan on edes maan kuuluvilla. Toinen tovereistani oli pitkillä koivillaan koetellut ja löytänyt pohjan ja ilmoitti meille sen ilosanoman. Kohta oltiin siinä hänen vieressään, ja aivan oikein, tukeva pohja oli jalkojen alla, vaikka vettä olikin yli hartioiden. Mutta mitäs siitä, henki oli tallessa, nyt täytyi vain pyrkiä sinnepäin, mihin pohja mataloitui, ja siellähän olikin saari. Kun rannalle tultiin, huomasin minä, että minulla vielä oli puukko kädessäni — senkin olin säästänyt. Olimme tulleet joensuun matalaan hiekkasaareen, tunsimme me sen nyt, vaikka sadetta ja pimeää edelleen kesti. Mutta se oli aivan autio maa, ei katajan pensasta koko saarella. Pidettiin senvuoksi neuvottelu, mitä olisi tehtävä. Toinen saari, jossa toki oli heinälatoja, oli siinä lähellä, ja siihen kuului pääsevän kahlaamalla, — päätettiin pyrkiä sinne. Salmi oli tosin varsin leveä ja vettä oli paikoitellen kainaloihin asti, mutta eipähän siinä sen pahemmaksi päässyt kastumaan. Kahlattiin ja saavuttiin tyhjään heinälatoon. Mutta hiukan toivotonta oli sinnekin jäädä vesilikomärkänä, eikähän ollut tietoa, kuinka kauaksi sinne pitäisi jäädä, sillä sadetta ja myrskyä yhä kesti — joskin jo heikommin —, eikä siis tarvinnut heti veneitä avuksi odottaa.
Pidettiin taas neuvottelu. Sen saaren erotti toinen, edellistä paljoa leveämpi ja syvempi salmi mantereesta. Pappilan maisteri kehoitti meitä kahlaamaan vielä senkin yli — hän oli joskus kuullut senkin yli matalalla vedellä kahlatun. Ja hän tahtoi päästä kotiin — pelkäsi kotiväen olevan kovin huolissaan. Meitä toisia vähän arvelutti — Akseli arasteli laukkuaan, jonka veneen kaatuessa kostuneita aarteita hän ladossa koetti kuivailla. Mutta kun siinä ilmakin kirkastui, niin jo lähdettiin uudelle kahluutaipaleelle.
Olisi se tainnut olla valokuvattavaa matkuetta, jos joku Kodakin omistaja olisi sattunut vastaiselle rannalle. Niinsanottu salmi oli varsin leveä selkä, eikä vesi sillä kertaa ollut ollenkaan matala. Etummaisena siinä taivalsi pappilan maisteri lionnut panama-lakki korvillaan ja koetti välttää syvimpiä hautoja; hänen jäljessään Akseli, kantaen päänsä yläpuolella kallista laukkuaan, ja viimeisenä allekirjoittanut, lyhyin mies joukossa ja sen vuoksi enimmin vaarassa jäädä pinnan alle. Kovin minua sen matkan jatkaminen aina arvelutti niissä paikoissa, joissa en Akselista nähnyt muuta kuin päätä ja laukkua, mutta yli tulin sentään minäkin niistäkin paikoista, tulinpa vielä niin, että suu oli veden päällä. Ei saanut pahasti kompastella, ja hitaanlaista oli sen vuoksi kulku. Mutta taas kävi ranta matalammaksi, ja vihdoin oli manner jalkojen alla, ei kuiva, mutta kova.
Vielä oli kappale matkaa maantielle ja siitäkin vielä pappilaan; vesi pursusi saappaista ja vaatteet tahkiutuivat ihoon. Mutta siellä perillä saatiinkin kohta kuivat vaatteet ja lämpöiset vehnäskahvit, enkä suloisempaa hyvinvointia muista koskaan tunteneeni. Sen iltapäivän ihana lepo on yhtä selvästi mielessäni kuin itse purjehdusmatka Hanhikiveltä, jonka tunnelma nyt lähes parinkymmenen vuoden perästä niin elävästi oli mieleni vallannut.