Yleinen on saaristoväen keskuudessa käsitys, melkein pelonsekainen tunne, että vanha, ankara Pantsu, hän, joka on perämiehenä pienessä Vikkelä-laivassa, on korvaamaton ja välttämätön tekijä yhteiskunnassa. Vikkelä, pieni, avonainen saaristohöyry, kuuluu jo aivan ehdottomasti ja kiinteästi saaristoelämään, — millainen saaristo kesäisin olisi ilman Vikkelää, sitä tuskin enää osataan kuvitellakaan. Mutta Vikkelää myöskään ei osata kuvitella ilman sen sielua, Pantsua.

Itse oli Pantsu esiintymisensä varmuudella tämän käsityksen ja kunnioituksen ihmisten mieliin iskenyt, ja horjahtamatta hän sen myöskin piti yllä. Hän oli nimittäin personoitu varmuus, samalla kun hän oli kiivas, järkähtämätön luonne, joka lahjomattomasti piti kiinni siitä, minkä hän katsoi oikeaksi ja oikeudekseen. Ja Vikkelän hän katsoi omaksi, tinkimättömäksi käskypiirikseen. Montako kesää hän sen perässä jo oli istunut, sitä en tiedä; ennen aikaan, nuorempana miehenä, hänkin kai oli kyllä purjelaivoja noilla samoilla vesillä ohjannut, mutta niistä hän ei nyt enää välittänyt. Hänelle ei ylimalkaan ollut maailmassa olemassa muuta alusta kuin Vikkelä, mutta sen hän tunsikin sitä perusteellisemmin, sen tavat, sen voiman, sen kestävyyden. Sen hän hoiti kuin lapsensa, ja siitä hän myöskin vastasi. Ja voi sitä, joka yritti häntä tässä hänen tehtävässään ja oikeudessaan vastustella!

Oli todellakin mahdotonta ajatella Vikkelää ilman häntä, myönnän sen omasta kokemuksestani. Aina kun astuin Vikkelään ja näin sen perässä Pantsun leveän, partaisen naaman, hänen suuren, pyöreän päänsä, jota hän pahimmallakin paisteella suojeli karvalakilla, hänen terävän, varman, käskevän katseensa, hänen lyhkäisen, jykeän, tanakan vartalonsa, silloin tuntui aina omituisen kodikkaalta ja erikoinen rauha ja turvallisuus täytti mielen. Kävin aina heti laivaan astuessani lyömässä hänelle kättä, sillä nimenomaan hänen kädenpuristuksessaan tuntui tuota lujaa suomalaista kiinteyttä ja suoruutta, joka tekee sydämelle hyvää. Ei hän kättäni kovasti puristanut eikä pitkään pidellyt, vaan tarttui siihen tanakasti ja varmasti, ja minä tiesin, että siinä on mies, joka tietää mitä hänen on tehtävä ja sen myös tekee.

Ankaran kurin hän piti aluksessaan, kun sunnuntaisin vei saaristolaisia kirkolle ja toi kirkolta. Ei saanut hänen Vikkeläänsä tuppautua väkeä sulloutumalla; jos tuli yksi yli määrän, oli hän sen valmis viskaamaan mereen, ellei se muuten lähtenyt. Eivätkä saaneet Vikkelään päässeetkään paljon liikuskella paikoiltaan, — pimittämään kurssia perämieheltä, — heidän täytyi istua kuin kirkonpenkissä. Ilmoittamistaan määräajoista Pantsu ei minuuttiakaan poikennut, ei odottanut ketään myöhästynyttä, olipa vaikka itse maaherra, mutta ei antanut myöskään muiden Vikkelää odottaa; kun viisari hänen vanhassa "tuplakantisessaan" oli määrätyllä paikalla, silloin hän irroitti köydet ja komensi liikkeelle. Ja olipa pimeää tai myrskyä, jokainen sai olla varma pääsemisestään oikeaan aikaan määrälaiturilleen. Ihmisten asioita, lähetyksiä ja tuomisia, hän ei yleensä ottanut toimittaakseen, ei maksustakaan, hän jätti sen ansion kernaasti koneenkäyttäjälle; mutta jos hän joskus jonkin asian otti toimittaakseen, niin hän toimitti sen ihan tarkoin, vaikka häneltä siihen olisi mennyt päivä.

Huolimattomuutta ja epätarkkuutta Pantsu kaikessa vihasi, enin kumminkin merimiehen ammatissa. Kun eräs jahti kerran oli muutamassa salmessa jättäytynyt ankkuriin väylän paikalle, hän suuttui niin silmittömästi, että uhkasi ajaa kohti ja upottaa jahdin siihen. Ehkäpä olisi sen tehnytkin — vaikka vettä kyllä oli kiertää — ellei jahdin omistaja, säikähtyneenä Pantsun huudoista, olisi viime hetkenä saanut varpatuksi alustansa hiukan syrjälle. Ja kun toinen oli viitatuilla vesillä joutunut matalaan ja pyysi Vikkelää avukseen, Pantsu tosin meni nykäisemään sen irti, mutta haukkui jahtimiehiä koko ajan huolimattomuudesta niin julmalla äänellä, että se jyrisi monen kilometrin päähän, — ja sitä ääntä saaristolaiset pelkäsivät. Ei ollut muuten yrittämistäkään houkutella häntä ohjaamaan Vikkelää vähänkään sivulle tavallisesta reitistä taikka tekemään matkaa oudommille vesille. Kerran patruuna itse, Vikkelän omistaja, oli laivassa ollessaan käskenyt häntä oikaisemaan erästä mittaamatonta salmea myöten. Hyvin vastahakoisesti Pantsu oli totellut. Ja sattuipahan, että siinä hipaistiin karia, potkuri oli vääntynyt, konetta ei voitu käyttää, ja veneellä piti hinata laiva siitä pois. Se oli ollut hyvin ikävä paluumatka patruunalle, sillä Pantsu nuhteli koko matkan oikein isällisesti, että pakkoko on lähteä outoja väyliä yrittelemään. Eikä sitä toiste enää yritetty.

Patruunakin alistui näet tottelevasti Pantsun määräyksiin. Joskus hänen ehkä olisi tehnyt mieli pienelle huvimatkalle, jolloin Vikkelän olisi pitänyt hiukan poiketa kulkuvuorostaan, mutta Pantsu teki tenän, ja se matka jäi. Kerran oltiin kylässä, ja Pantsulle oli ilmoitettu, että paluumatkalle lähdetään kello kymmenen. Mutta vierastalossa myöhästyi illallinen, joten ei määräaikana olisi päästykään lähtemään. Mutta sitä Pantsu ei suvainnut. Hän rupesi rannassa viheltämään niin pitkään ja vihaisesti, että vierailijain täytyi jättää kaikki syöntipuuhat ja suin päin kiirehtiä laivarantaan, — ei näet ollut lysti, jos Pantsu suuttui. Patruuna vaati itse muilta säännöllisyyttä ja mukautui senvuoksi nurkumatta Pantsun ehdottomaan jyrkkyyteen. Sitä enemmän täytyi kaikkien muiden häntä totella, ja juuri siten Pantsu olikin tullut aivan itsevaltiaaksi tuossa pienessä valtakunnassaan.

Mutta sittenkin — juuri tuossa hänen omassa valtakunnassaan, itse laivassa, oli niskoitteleva aines, häntä vastustava puolue, niin, suorastaan vallankumouksellinen puolue. Se oli seikka, joka myrkytti Pantsun elämän, mutta jota hän ei voinut auttaa. Heitä oli näet Vikkelässä kaksi miestä: hän, Pantsu, perämies, ja Torvinen, koneenhoitaja, molemmat välttämättömiä laivan kuljetuksessa, jopa yhtä välttämättömiä molemmat. Isännyys oli uskottu Pantsulle, eikä tuo pieni, laiha, hiukan höpläkkä masinisti sitä arvoa häneltä riidellytkään, vaan teki sen sijaan Pantsulle kaikenmoista kiusaa ja vaikeutti hänen toimintaansa. Eihän Pantsu esim. päässyt laiturista lähtemään, ennenkuin Torvinen oli konetta hoitamassa — itse hän ei koneesta, pannusta, höyrystä eikä koko liikevoimasta ymmärtänyt mitään eikä tahtonut ymmärtää. Siten tapahtui joskus Torvisen laiminlyömisen tai ilkeyden vuoksi, että Vikkelä ei voinut pysyä täsmällisenä, ja se oli Pantsun mielestä kauhea asia, joka koski suoranaisesti häntä ja hänen kunniaansa. Lujan persoonallisuutensa koko vaikutusvoimalla, äänensä julmuudella ja joskus köydenpätkälläkin Pantsu kyllä koetti karsia toveristaan nuo elkeet pois, mutta Torvinen oli sitä venyvää laatua mies, että hän sittenkin aina teki jonkin erehdyksen — tai koirankujeen. Kerran pari kesässä hän sitä paitsi otti humalan, ja silloin hän tahallaan aina myöhästyi Vikkelää lämmittämästä. Sellaisina päivinä oli retki Vikkelällä jotakin aivan eriskummallista.

Silloin Torvinen ei nimittäin ääneti ottanutkaan vastaan kuritusta, vaan koetti tehdä Pantsusta pilkkaa. Sitä ei Pantsu kärsinyt, vaan korotti yhä ääntään ja ärjyi perästä, niin että hänen leveä rintansa vihasta aaltoili. Torvinen räkytti käheällä äänellään vastaan koneen luota, ja hänen pienet, likaiset kasvonsa vetäytyivät monenmoisiin vinkuroihin. Hänen vetelä, hintelo ruumiinsa jännittyi silloin ihmeellisen kimmoavaksi, hän hyppeli kuin kärppä Pantsun nenän eteen puimaan laihaa nyrkkiään, hänen muuten taliset silmänsä miltei tulta iskivät, ja hänen kielensä lauloi lakkaamatta.

— Suus kiinni, juoppo! ärjyi Pantsu.

— Juu, juu, herra kapteeni, herra amiraali, eihän tämän väylän varrella saa kukaan muu äännähtääkään kuin teidän hirmuisuutenne. Mutta niin kauan kuin nyt ei vielä suukoplaa ole hankittu, niin minä sentään laulan, että tämä poika ei olekaan tässä laivassa mikään paksupäisen Pantsun renki, vaan opinkäynyt koneenkäyttäjä, jolla on vähän parempikin ranki kuin entisellä jauholotjan soutajalla. Mihinkäs sinä kuljet ilman minua, hä… kuinka kävisi koneen ja pannun…?