— Hoida koneesi, mutta ole laklattamatta, taikka survon siihen pannuun viheliäiset luusi!
— Säästäkää toki halpa henkeni, mahtava komendantti, ja myöskin näiden viattomain matkustajain henki…
Sitä toraa kesti koko lämmityksen ajan ja parhaan osan matkasta. Matkustajat istuivat ääneti säikähtyneinä sitä menoa kuunnellen, ja ensikertalainen olisi varmaankin luullut laivan sen miehistön käsissä törmäävän rantaan tai räjähtävän ilmaan, niin kiihkonsa vallassa miehet olivat. Pantsunkin leveä leuka väkätti, ja hänen kouransa näytti joka hetki aikovan nykäistä irti rautaisen ruotelitangon lyödäkseen sillä murskaksi tuon kapinoivan, räkättävän alamaisensa. Mutta mitään vaarallista ei sentään tapahtunut, ja vähitellen laukesi jännitys Torvisen hinteloista jäsenistä, hänen kielensä rupesi sammaltamaan ja hän asettui raukeana ja talttuneena koneensa nojaan huokaamaan. Pantsu ärähti vielä pari viimeistä kertaa. Hän se näet aina voiton peri, ja silloin hän tiesi, että nyt Torvinen taas on puolen kesää lauhkea kuin lammas ja tottelevainen kuin siivo lapsi.
Mutta hän tiesi myös, että mies on sydämessään uppiniskainen, että hän on pistänyt käheän kiukkunsa hampaankoloon. Niin Torvinen oli tehnytkin. Sappi kiehui hänen sydämessään, vaikka hän ääneti alistuikin Pantsun komentoon; mutta se oli hänestä nöyryyttävää, koska hän oli mielestään ainakin yhtä välttämätön mies Vikkelässä kuin Pantsu. Hänen pieni, hiukan tahkea päänsä mietti sen vuoksi kostoa; pannua lämmittäessään ja konetta hiljaa hoitaessaan hän hautoi monenlaisia tuumia ja koetti keksiä keinoa, miten päästä tuon itsekylläisen mahtailijan kimppuun. Pientä kiusaa hän teki missä osasi, vihelsi väärillä paikoilla, peruutti ennen aikojaan, joten laiva ei laskenutkaan hyvästi laituriin, ja hierautui matkustajilta rahoja kantaessaan näiden suosioon Pantsun kustannuksella. Se kaikki Pantsua ärsytti, mutta sapekasta koneenkäyttäjää se ei silti vielä tyydyttänyt, sillä perämies piti varansa ja säilytti kaikesta huolimatta valtansa ja arvokkuutensa.
Mutta kerran Torvisen kumminkin onnistui kampata Pantsu kumoon ja lyödä paha lovi hänen itsevaltiuteensa sekä saada hänet sydäntään myöten loukatuksi. Tästä merkillisestä tapauksesta saaristossa väliin kuiskaten kerrotaan — ääneensä ei uskalleta —, kerrotaan osaksi kunnioittavasti, osaksi vahingoniloisesti, sillä se, joka on jyrkkä, on tavallisesti myös vihattu.
Se oli tapahtunut eräänä syyskesän päivänä, perjantaipäivä se oli vielä ollutkin. Perjantaisin, jolloin Vikkelällä ei ollut kulkuvuoroa, sen oli määrä aikaisin aamulla käydä hakemassa lahdenpohjassa joen suussa olevalta myllyltä jauhoproomu ja tuoda se laivarantaan. Sitä reissua ei ollut koskaan lyöty laimin. Tämä matka oli Torvista aina enimmän harmittanut, kun niin perin aikaiseen aamulla täytyi joutua kylästä, jossa hän asui, laivaan konetta lämmittämään. Usein hän näinä aamuina oli myöhästynyt ja aina saanut ankarat nuhteet Pantsulta, joka itse makasi yötkin laivassa ja siis aina oli ääressä.
Tänä perjantaiaamuna hän myöhästyi tavallista enemmän, ja tietysti Pantsu haukkumaan. Mutta ihme, kumma, tällä kertaa Torvinen ei sitä ääneti kuunnellutkaan, vaikka ei nähtävästi ollut humalassakaan, vaan tiuskaisi aivan röyhkeästi vastaan:
— Älä nalkuta, ei tässä ole mitään kiirettä.
— Tämän kiireen sinä tiedät ja suori sukkelammin halot uuniin — vasta pidä ajastasi vaarin!
— Kyllä minä aikani tiedän ja lämmityksen hoidan, siihen älä sekaannu mahtailemaan.