Yksi toisensa perästä palaa takaisin keskelle hautaa. Sinne singahtaa kaloja kaikilta suunnilta, ja jokaisella on sama toivoton sanoma tullessaan, sama kokemus. Ja vihdoin leveä lahna, jota yleensä ei ole pidetty kaikkein viisaimpana, tulkitsee kaikkien kokemuksen ja kaikkien pelon huudahtamalla yhden ainoan sanan:
— Nuotta!
— Niin, nuotta! Me olemme nuotassa!
Nyt se on selvää kaikille. Ne tuntevat tuon kamalan sanan, ovat kuulleet siitä vanhempain puhuvan pelokkaasti ja kammoksuen, ovat kuulleet siitä sellaisten kertovan, jotka ovat ennen olleet nuotan kierroksessa, mutta jonkin ihmeen avulla siitä pelastuneet. Saaristolaiset ovat tänä yönä lähteneet Syvälahteen nuotalle. Ja nyt on kaloilla vain yksi kysymys:
— Mitä tässä on tehtävä?
Niin hätäilevät ensiksi salakkain lyhytajatuksiset laumat, mutta eivät voi särjet eivätkä säynäjät eivätkä lahnan loppuritkaan olla kohta siihen samaan haikeaan, neuvottomaan kysymykseen yhtymättä. Nuotta kiertää joka puolelta, surma on edessä.
— Mitä on tehtävä?
Odotetaan jännittyneinä ja läpättävin sydämin vanhimpain ja viisaimpain neuvoja. Nuo paljon kokeneet, vanhat, suuret hauet ja voimakkaat, juhlalliset ahvenet, ne toki neuvon tiennevät. Mutta ne ovat kauan vaiti. No, sehän on suurten ajattelijain ja johtajain oikeus. Mutta minkä ne itse tekevät — sitä seurataan.
Ne eivät tee kotvaan aikaan mitään. Sitten lähtevät uimaan takaisin päin, sinne, mistä airojen loiske ensiksi oli kuulunut; uivat verkalleen, sitten yhä vinhemmin.
— Sinnekö päin, miksi sinne? hätäilevät nyt pikkukalain neuvottomat laumat, mutta seuraavat kumminkin, joskin epäillen, mukana. — Miksi sinne päin, miettivät niiden hatarat päät, — siellähän nuotan perä on? Ne pysähtyvät, hätäilevät, mutta uivat taas vanhempain jäljestä. Huoli ja epäilys on mielessä, mutta oma ajatus ei riitä niin pitkälle, että ne voisivat varmasti ja omakohtaisesti asian selvittää.