Silloin kuuluu taas huuto keskeltä parvea. Siellä taas lahna kehoittaa toisia pysähtymään.
— Ei sinnepäin, se tie vie turmioon, pyörrälletään takaisin, aivan päinvastaiseen suuntaan! Uidaan eteenpäin, ei taaksepäin, edessäpäin voi pelastus olla, takanapäin on perä…
Pikkukalat, särjet ja salakat ja säynäjätkin, joutuvat nyt aivan ymmälle, uivat eteenpäin ja taas takaisinpäin. Lahna tuntuu puhuvan järkeä. Mutta kuka on koskaan ennen kuunnellut lahnan puheita, kuka on tottunut luottamaan niihin, eihän sillä ole mitään edellytyksiä neuvoa muita? Ja pikkukalat uivat neuvottomina eteenpäin ja taaksepäin, joutumatta sillä tavoin eteen taikka taakse. Ja sivuille jos puikahtavat, aina on verkko vastassa, joka kerralta yhä lähempänä; uintialue pienenee myötään. Ja se huomio yhä lisää levottomuuden ja hädän tunnetta. Rynnätään siis taasen vakavien haukien ja ahventen luo, jotka perää kohden uivat, ja kysytään taas:
— Onhan tämä suunta siis oikea?
Isot kalat eivät jouda paljon kysymyksiä kuuntelemaan, lekuttavat vain eviään mennessään ja heiluttavat halveksuen pyrstöjään. Jokin pienempi vain joukossa, keskikokoinen tuppihauki, kääntyy puolitiehen sivulle ja äännähtää:
— Te ette tätä ymmärrä, teidän aivonne ovat liian pienet. Tietysti meidän täytyy uida taaksepäin, se on ainoa keino. Täytyy voittaa aikaa, koettaa pysyä vedessä niin kauan kuin suinkin, siten ehkä vielä pelastutaan, ainoastaan siten.
— Pelastutaan — nuotan perältä — miten? utelevat lahnat ja säynäjät.
— Sitä me emme vielä tiedä. Olkaamme kylmäverisiä, niinkuin kalojen sopii. Ehkä ei apajaa nostetakaan, kunhan pysymme hiljaa… peräkin voi ehkä revetä viime hetkessä, sitähän ei tiedä. Siellä takanapäin ovat veneet ja nuotanvetäjät vastassa, ja tarpojat kolhivat meitä airoilla päähän, jos sinne uimme. Mutta sitähän te ette ymmärrä, uikaa siis mihin tahdotte, nyt ei ole enää aikaa neuvotella…
Tyyni oli Syvälahden pinta, mutta siellä sisässä, kalahaudassa, kuhisi levoton lauma, koettaen yhä uudelleen turhaan uida pois saarroksesta. Särjet ja salakat syöksähtivät yhä ahtaammalle vedetyn nuotan siipiä vastaan, pyrkivät ylitse ja alitse, mutta kivekset olivat pohjassa ja kävyt pinnalla, verkko välissä. Kohta olivat kalat kyljikkäin nuotan välissä, eikä siinä enää sopinut liikahtamaankaan, ei minnekään päin. Veneet, joihin nuotta lapettiin, olivat jo yhdessä. Jotkut yksinäiset uskalikot pujahtivat tiehensä veneiden välitse ja alitse, ja aivan pienet kalat, jotka eivät silmukkoihin tarttuneet, luistivat läpi sitä itse huomaamattaankaan. Mutta muut kalahaudassa olleet jäivät nuottaan. Särjet, salakat ja lahnat, jotka viimeiseen asti olivat arastelleet uida nuotan perään, ne sotkeutuivat nyt silmukoihin ja nousivat nuotan mukana ylös jo ennen kuin perä nostettiinkaan. Tukalaa se oli — henki loppui, — läähätellen ne siinä kiduksiaan aukoivat, turhaan vettä tavoitellen, ja voimattomina porskuttivat pyrstöjään ahtaalla verkkojen välissä. Ehkä ennätti jo yksi ja toinen ajatella, että olisipa tainnut olla parempi perukkaan uida — sittenkin —, olisi ainakin vielä tämän hetken saanut vettä kiduksiinsa…!
Mutta samassa jo nostettiin perä veneeseen… Siinä ne nyt tulivat nuo vanhat, varmat hauet ja arvokkaat, kyhmyniskaiset ahvenet siikain ja säynäjäin seurassa, kaikki tulivat yhtä avuttomina kuin aikaisemmin pienet, pehmeäpäiset pikkukalat, ja ne tyhjennettiin kaikki vasuun veneen pohjalle. Siinä nyt potkiskelivat ja kiduksiaan turhaan aukoivat; jäntereet herpautuivat ja silmäin päälle levisi raukea, samea kalvo.