— Saatko yksin veneen vesille? huusi vanha kalastaja vielä hänen jälkeensä.
— Täytyy saada, vastasi Jussi porhaltaen jo kaukana selällä. Vinhasti hän potki etukumarassa, ja lumi tuiskusi sauvain sommista.
Hetkinen kului, eikä häntä enää näkynyt. Tuvan väki oli taas rientänyt törmälle hänenkin lähtöään katsomaan. Siinä he taas seisoivat, vakavina kuin äsken, sanaakaan puhumatta, itsekseen vain kysellen, miten käy autettavalle, miten auttajalle.
* * * * *
Railo oli edessä, kun Jussi ehti ulkoluodon merenpuoleiselle rannalle; jyrkästi oli siinä edeltähiihtäjän latu katkennut. Mutta kaukana jäälakeudella, joka verkalleen eteni rannasta, näkyi mies tanakasti hiihtävän eteenpäin, hiihtävän taakseen katselematta, — eikä yltänyt sinne ääni.
Saaristolaisilla oli talvikalastustaan varten ulkoluodoilla veneitä, ja yhteen niistä Jussi viskasi suksensa. Ja nuoruutensa koko voimalla hän kävi työntämään raskasta venettä alas kalliolta; jyskyen ja rytisten se solui jäätikköä alas ja solahti kohisten railoon, joka tummana ja kylmää huokuvana siinä avautui. Railo ei vielä ollut leveä, se oli kai kohta Antin hiihdettyä haljennut. Hiljaa eteni suuri merijää, sitä ei ollut vaikea tavoittaa. Rivakasti Jussi tempoi airoista, vaahtona pärskyi jääkylmä aalto keulan edestä. Mutta mies eteni jäälautallakin yhä kauemmas, mustana pilkkuna hän vain enää näkyi aavikolla. Jännittäen voimansa soutaja kiskaisi jäälautalle veneensä, sivalsi siitä suksensa ja rupesi taas jatkamaan äskeistä vinhaa hiihtoaan Antin latua pitkin. Vähitellen lyheni välimatka, Jussi koetti huutaa, mutta ääni ei tavannut vieläkään edeltähiihtäjää. Hän paransi yhä vauhtiaan, taas lyheni välimatka, ja jo kuuli hiihtävä mies myötätuuleen jäljestään huudon. Hän kääntyi, pysähtyi, tunsi tulijan ja älysi samassa, mitä oli tapahtunut. Hän oivalsi asemansa ja tiesi, että Jussi oman henkensä uhalla oli rientänyt häntä pelastamaan. Mutta hän ei silti lähtenyt hiihtämään takaisin.
Hänen merijäälle ehdittyään ja rajatonta avaruutta kohti ponnistaessaan koti-ikävä oli yhä kiihtynyt. Hän oli laskenut, että tällä kelillä ja tällä myötäisellä hän kolmessa, neljässä tunnissa hiihtää kotiinsa. Ja hän oli kuvitellut majakkamökkiin saapumistaan, sairaan vaimonsa luo, jolle hän toi lohdutusta tulollaan ja lääkkeitä laukussaan; hän oli nähnyt kotiväen kirkkaan ilon ja tuntenut kaikkien turvallisuudentunteen. Nytkö tämä kaikki olisi katkaistava, nytkö palattava takaisin railon taa mantereelle, odottamaan kuukausiksi tilaisuutta päästä kotiin majakkaan. Parin tunnin matka vain ehkä enää oli jäljellä…
Ei. Sillä välin kun Jussi hiljaisemmalla vauhdilla läheni, rupesi Antti tuuralla takomaan avantoa jäähän. Hän tahtoi saada varmuuden siitä, mihin päin lautta kulki, kaiken huomionsa hän nyt kiinnitti siihen, tarkaten kompassin ja virran avulla kulkevan lautan suuntaa.
Jo vihdoinkin Jussi ehti läähättäen perille. Turkki oli auki, hiki valui karvalakin alta.
— Jää on irti, hän huusi hengästyneenä. — Minulla on vene, joudu, palaa saareen!