"Nyt alkoi siis se aika, jolloin minun on korjattava karvaita hedelmiä toisen miehen kylvöstä", virkkoi Stålarm tämän määräyksen saatuaan. "Mutta eipä minua ole Narvassa juuri makean leivän päiville totutettu."
* * * * *
Oli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vasten vuonna 1599. Turunlinna, jonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi äänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin useat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun sotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan väen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta kohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä tornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.
Mainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan poika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö William Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän ääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä paperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.
"Amen!" virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. "Kuulkaahan nyt tätä viimeistä avunhuutoamme."
Hän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa heidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu apujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen majesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki olivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen nimensä sen alle.
"Ellei apua ajoissa saavu, niin —"
"Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet", täydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.
"Niin juuri."
Kaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven takaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston päällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen kintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.