"Minä arvaan, että te tulette pyytämään eroa palveluksestanne. Sen te saattekin kahden viikon perästä, sillä silloin saapuu tänne apuväkeä, muonaa ja rahaa. Ja koska teillä on monen kuun palkka saamatta, niin tahdonpa tehdä jotakin siinä suhteessa, että tulisitte vielä nämä kaksi viikkoa toimeen."
Hän poistui kiiruusti huoneesta ja sotamiehet alkoivat hämillään kuiskailla keskenään.
"Kas tässä", virkkoi Stålarm palattuaan ja viittasi leveään tarjottimeen, jonka hänen perässään tullut palvelija laski pöydälle. "Tässä ovat kaikki minun pöytähopeani ja muut kalleuteni. Niitä katselemalla minä viime aikoma olen ravinnut itseäni, mutta nyt luovutan minä ne teille. Viekää ne kaupunkiin, vaihettakaa rahaksi ja jakakaa rahat keskenänne. Sillä te tulette kaksi viikkoa hyvin toimeen. Kas niin, menkää nyt toverienne luokse ja onneksenne olkoon."
Hän työnsi tarjottimen etumaisen miehen syliin ja avasi oven. Neuvottomina ja mutisten poistuivat sotilaat.
"Sic transit gloria mundi", virkahti Stålarm ja istahti pöydän viereen. "Siellä menevät nyt kilisten ja kalisten minun aarteeni ja tämän jälkeen me saamme syödä tyhjää tinavadeista. Mutta käyhän se laatuun sekin, luulen ma."
Hänen silmistään vilkkui ainainen hymy ja toiset katsoivat häneen ihmeissään.
"Mutta entäpä kahden viikon kuluttua kaikki onkin ennallaan ja nuo samat miehet ilmestyvät jälleen tuohon oven suuhun, mitä sinä silloin heille tarjoat odottajaisiksi?" kysyi hänen veljensä.
"No vaikkapa esimerkiksi pääni, ja elleivät siihen tyydy, lähtekööt, sitten herran nimeen matkoihinsa. Minä itse pudistan myös Narvan tomut jaloistani ja lähden Warsovaan tekemään herralleni kuninkaalle tiliä toimistani."
Stålarm sai kun saikin hyvissä ajoin apua ja vaikka nuo avunlähetykset aina olivatkin puolinaiset ja riittämättömät, voitiin Narvanlinnassa, kiitos päällikön liukkauden ja keinokkuuden, jotenkuten elää kihnutella päivästä toiseen. Puutetta ja sotaväen kinasteluja jatkui edelleenkin, mutta aina tiesi niistä Stålarm joustavuudellaan selviytyä.
Rauha Venäjän kanssa oli tehty Täyssinässä v. 1595, mutta se ei suurestikaan lieventänyt Stålarmin ja hänen linnaväkensä asemaa niinkauan kuin rauhanehtoja ei Ruotsin puolelta täytetty luovuttamalla Käkisalmen linnaa läänineen takaisin venäläisille. Kun Stålarm odotukseen kyllästyneenä vihdoin kevättalvella 1597 lähti itse Suomeen, jouduttaakseen Käkisalmen luovuttamista, kohtasi häntä Viipurissa sanoma Klaus Flemingin kuolemasta. Turkuun rientäessään tapasi hän siellä Suomen aateliston neuvottelemassa asiain tilasta. He eivät laskeneet Stålarmia enää takaisin Narvaan, vaan pyysivät häntä asettumaan marski-vainajan tilalle johtamaan Suomen asioita. Niin oli myöskin kuninkaan tahto, sillä myöhemmin kesällä saapui häneltä kirjelmä, jolla Stålarm määrättiin Suomen käskynhaltiaksi ja ylimmäksi sotapäälliköksi.