— Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, — ei hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin totumme paremmin luottamaan vain itseemme.
Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne Erikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.
— Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme. Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään, kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt — ei auta meidän enää hänen edessään ryömiä.
Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat herrat puistelivat päätään, muristen:
— Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!
— Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!
Mutta Frillen silmät leimahtivat taas:
— Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.
— Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.
— Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia, — kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, — entä Posse, mikä hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän hartioilla, meidän on siitä vastattava, — näin arvelen.