Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle, korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä — siis piispan kotipitäjästä — kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua. Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.
* * * * *
Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun tuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.
Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin, jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.
Kyösti Wilkuna.
OMAPÄINEN MIES.
MAUNU FRILLE.
Pilvinen ilta — lokakuussa 1495 — alkoi hämärtää. Viipurin valleilta pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois. Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet, pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan, viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä oli ollut auki, — he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista, jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja kaikki avun toiveet tukossa.
Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut mistään avusta.
Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen Sturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti intoa, kun hän väitteli: