Vuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut, hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa, koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä heimosota jatkui yhä.
Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille, vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä lähenevän vainolaisjoukon niskaan.
Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.
Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:
— No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?
— Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta suuttumatta.
— Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?
— Tarpeeksi tuli.
Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli, muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.
Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi: