Kaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet käyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei osannut enää luottaa mihinkään — koko pohja oli pettänyt!
Mutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli yhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään joutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko juuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki "apujoukon" matkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana lähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku sydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion vastakkain, — välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan hyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin katkerat, syyttelevät sanat:
— Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen venheestään. — Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!
— Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa vastaan. — Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.
— Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin liikkunut sinäkin!
— Vielä sen apusi tunnet sinäkin, niin liukas kuin lienetkin. Itke sitten!
Katkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa palasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan niiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi yhä "auttajaansa", sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi, pois omille mailleen.
Mutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia kylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen synnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä hävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten kylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi ystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo hänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja naapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi siten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat, kaikki oli sekasortona.
Ja Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. "Apujoukko" kulki edelleen, mutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen eräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran laella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään, kuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten hohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan…
* * * * *