— Kun kerran mukaan lähdit, saat mukana pysyä, ilkkui siihen Luukas.
— En pysy, kiivaili liperiläinen. — Tämä on mieletöntä, me ryöstämme ystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?
— Ilomantsiin kuuluu aikovan.
— Ryöstämään sitäkin, — seuraatko häntä sinnekin, Räsänen, naapureitasi ryöstämään?
— Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin omiin kyliisi.
— Neuvo siis apumiestäsi jo herkeämään ryöstöretkestään!
— Ei hän herkeä…
Niin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo keskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin tehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka väestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt senvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän, kerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä liittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja Roponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.
Liperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään varoittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten seuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille, taas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi ymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin peljättävänä.
Mutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä rajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin vainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan sinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, — kiivas taistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi heikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli nyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten liittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä Pielisjokea ylöspäin.