Tähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana Pielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen vanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli kauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa silloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat miehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin edellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo lähempänä.

Roponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat viestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia vieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin voimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän harjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään tuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen ruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä jo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan partiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti sormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein hiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään julmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven pohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua palaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.

Silloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on vedota vieraaseen, — se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen yrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä pakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi Luukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta kauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka. Luukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla, tunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään myöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja virkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille. Heille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa, kertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa Ruotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä voidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka eivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt pyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat kohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli heille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.

Tuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun jo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen voivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli pyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati talonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat karjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät ymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja että heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät he kyllä vielä Roponitsan puoleen:

— Miten nyt, lähdetkö mukaan sinä, siitä riippuu kaikki?

Roponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan vastasi sittenkin:

— Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! — Siksi sotaisa oli hänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. — Miehet koolle nyt uusiin partioihin!

Entisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka tänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan Karjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä retkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt retkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois Tohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet uudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen miehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas Laatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja rajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä etelämmille maille.

Mutta retken yhä jatkuessa pitkin kesää talttui karjalaisista sentään vähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan, vihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata kotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut venäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen Salmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki ryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet olivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja Etelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he eivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin se apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin nyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa ystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, — se ellotti ja karmisti pian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin Tohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja sielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa talonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:

— Ilmoita voivatalle, että tätä menoa en halua enää jatkaa.