"Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi."
Kaikki purskahtivat nauramaan.
"Sinä pieni kenraali", sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata päälaelle.
Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.
* * * * *
"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut", virkkoi kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle rintahaarniskan. "Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi tunnettaisikaan."
Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan, vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä rintahaarniskaa.
"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan", lausui hän, "nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät lipullispäällikköni?"
Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen sotajoukon leirialueelle.
"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin", virkkoi hän itsekseen ja jäi katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki. Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja kuohuntaa.